Hän on välinpitämätön kaiken ympäröivän suhteen: jos veli sattuu suuttumaan turhiin tuhlatusta tai tinkimättömästä ruplasta, palaneesta paistista tai vanhasta kalasta, jos käly kimahtaa pauhaamaan pehmeäksi tärkkelöidystä hameesta, miedosta ja kylmästä teestä, tai paksu keittopiika kohtelee häntä törkeästi, niin Agata Matvejevna ei mitään huomaa ikäänkuin ei olisi puhettakaan hänestä, eikä kuule edes pisteliästä supatusta: — "Rouva tilanomistajatar!" Hän vastaa kaikkeen surunsa mukaisella arvokkaisuudella ja nöyrällä äänettömyydellä. Juhlapäivinä, pääsiäispyhinä ja laskiaisviikon iloisina iltoina, kun kaikki talossa hurjasti riemuitsee, hoilaten, juoden ja mässäten, silloin hän äkkiä kesken yleistä iloa purskahtaa katkeriin kyyneliin ja piiloutuu nurkkaansa. Sitten hän jälleen saa itsensä hillityksi, vieläpä toisinaan katsoo veljeen ja tämän vaimoon ylpeänsäälivästi. Hän käsittää että hän on leikkinyt ja loistanut loppuun elämänsä, että Jumala oli pannut siihen sielun ja ottanut sen jälleen pois, että hänessä oli loimahtanut aurinko, vaan sitten pimennyt iäksi… Iäksi — se on totta, mutta sensijaan oli hänen elämänsä iäksi saanut aatteellisen sisällön, sillä nyt vasta hän tiesi, miksi oli elänyt, ja ettei ollut elänyt turhaan. Hän oli niin täyteläisesti ja paljon rakastanut: rakastanut Oblomovia — kuni salalempijää, kuni aviomiestä ja kuni herraa, vaikka ei hän tätä koskaan voinut kenellekään kertoa. Eikähän kukaan ympärillä olisi häntä ymmärtänytkään. Ja mistä hän olisi löytänyt sanat? Veljen, Tarantjevin ja kälyn sielun sanakirjoissa ei löytynyt sellaisia sanoja, sentähden ettei ollut niitä käsitteitäkään; yksin Ilja Iljitsh olisi hänet ymmärtänyt, mutta tälle ei hän koskaan ollut sitä ilmilausunut siitä syystä ettei sitä itsekään silloin ollut käsittänyt eikä osannut.
Vuosien vieriessä rupesi hän ymmärtämään entisyyttänsä yhä enemmän ja selvemmin, kätkien kaiken syvemmälle sisäänsä sekä käyden yhä vaiteliaammaksi ja hauteliaammaksi. Koko hänen elämäänsä oli singahtanut kimppu säteitä, jäänyt hiljainen hohde seitsemästä kuni silmänräpäyksessä sivulentäneestä vuodesta, eikä hänellä ollut enempää toivomista ja tie oli siihen loppunut. Silloin vain, kun Stolz talveksi saapui maalta kaupunkiin, kiiruhti hän hänen asuntoonsa ja katseli ahnaasti Pikku-Andreita, hellävaroen häntä hyväillen; tahtoi sitten sanoa jotakin Stolzille, kiittää tätä sekä vihdoinkin purkaa hänen eteensä kaiken, kaiken, mitä oli keräytynyt ja kaivautunut hänen sydämmeensä: hän se olisi hänet ymmärtänyt — vaan ei hän osannut muuta kuin heittäytyä Olgan jalkoihin, tarttua huulillaan hänen käsiinsä ja puhjeta niin kuumaan kyyneltulvaan että tämäkin oli pakoitettu itkemään hänen kanssaan, ja Andrein täytyi liikutuksissaan pikaisesti poistua ulos huoneesta. Kaikkia heitä sitoi yksi yhteinen myötätunne, yksi muisto tuosta vainajan kristallinkirkkaasta sielusta. He pyysivät häntäkin, Agata Matvejevnaa, matkustamaan kanssansa kylään, asettumaan yksissä asumaan sinne Pikku-Andrein läheisyyteen, vaan tämä vastasi tiukasti: — Missä kerran on syntynyt ja kaiken ikänsä elänyt, siellä täytyy kuollakkin.
Turhaan teki Stolz hänelle tiliä vainajan maatilan hoidosta ja lähetteli hänelle seuraavien vuosien tuloja, kaikki antoi hän takaisin pyytäen säästämään rahat Pikku-Andreita varten.
— Ne ovat hänen eivätkä minun, — väitti hän itsepäisesti: — hän ne tarvitsee; hän on herra, vaan minä tulen toimeen näinkin.
EPILOOGI.
Kerran puolenpäivän tienoilla käveli kaksi herrasmiestä pitkin puista katukäytävää Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa Pietaria; heidän takanaan vierivät hiljalleen vaunut. Toinen heistä oli Stolz, toinen — hänen ystävänsä, kirjailija, täyteläinen mies, jolla olivat apaattiset kasvonilmeet ja miettiväiset, miltei uniset silmät. He tulivat kirkon kohdalle, jossa päiväjumalanpalvelus juuri oli loppunut ja kansa tulvi ulos kadulle, kerjäläiset etunenässä. Niitä oli suuri ja kirjava joukko.
— Tahtoisinpa tietää, mistä noita kerjäläisiä riittää? — sanoi kirjailija katsellen laumaa.
— Mistäkö? Kaikista raoista ja nurkistahan niitä mustanaan ryömii…
— En minä sitä kysy, — virkkoi kirjailija: — vaan minä haluaisin tietää, kuinka voi tulla kerjäläiseksi ja joutua siihen asemaan. Tapahtuuko se äkkipikaisesti vai asteettaisesti, rehellisesti vai petollisesti?…
— Mitä sinä niillä tiedoilla? Ethän tahtone kirjoittaa "Pietarin mysterioita"?