— Kukasties … — lausui kirjailija laiskasti haukotellen.
— No, kyllä siihen on tilaisuus: kysy vain mieleiseltäsi kerjäläiseltä, niin hopearuplasta hän sinulle kertoo koko elämäntarinansa, ja sinä ota ja kirjoita muistiin sekä myö sitten voitolla muille. Kas tuossa äijä, joka on oikean kerjäläisen perikuva. Hoi, ukko, tules tänne!
Ukko kääntyi ympäri kuullessaan kutsun, otti lakin päästään ja tuli luo.
— Armeliaat herrat! — alkoi hän kähistä. — Auttakaa köyhää vanhaa sotamiestä, joka on joutunut raajarikoksi kolmessakymmenessä taistelussa…
— Mitä ihmettä — sehän on Sakariias! — huudahti Stolz kummastuksissaan. — Sinäkö se olet?
Ukko vaikeni silmänräpäyksessä, sitten hän varjostaen kädellään silmiään auringolta katsahti tutkivasti Stolziin.
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minä en voi tuntea … olen ihan sokeaksi tullut!
— Unohtaneenpa näyt herravainajasi ystävän, Stolzin, — nuhteli
Stolz.
— Ah, voi, tekö se olette isä kulta, Andrei Ivanitsh! Herrajumala sentään, kuinka sokeaksi olen tullut! Ah te rakas oikea isäseni!
Ukko rupesi ahertamaan tavoittaakseen Stolzia kädestä, ja kun ei osunut kourallaan, suuteli hänen vaatteensa lievettä.