— Riittää jo, et tarvitse enää maleksia etkä juopotella, vaan saat tulla minua luokseni, minä annan sinulle oman komerosi, kunhan tästä maalle menemme — kuuletko?
— Kuulenhan minä, Andrei Ivanitsh, vaan…
Hän huoahti.
— Eipä haluta lähteä täältä… sen haudan äärestä! Se tuo meidän ruokkijamme, Ilja Iljitsh vainaa, — itkeä tuhersi hän: — taas minä häntä muistelin tänään, periköön hänet tai vaan valtakunta! Hyvän herran se Jumala minulta pois otti! Ihmisten iloksi se eli, olisi se saanut elää satakin vuotta … — itkeä tillitti ja murisi Sakariias naama rypyssä. — Tänäänkin olin sen haudalla ja niin kun tulen tälle puolelle, niin sinne menen istua nyyköttämään ja itkemään… Noin kun siinä toisinaan istun ja mietin hiljaisuudessa, niin kuulostaa kuin huutaisi että: "Sakariias hoi, Sakariias hoi!" niin että tuntuu aivankuin muurahaiset juoksisivat pitkin selkäpiitäni! Ei sitä semmoista herraa toista saa elämässään! Ja kuinka se teitäkin rakasti — muistakoon Herra Jumala hänen sielukultaansa valtakunnassansa!
— No, tulehan Pikku-Andreita katsomaan: minä käsken sinut syöttää ja pukea, ja siellä sitten saat olla miten tahdot! — sanoi Stolz antaen hänelle rahaa.
— Tulen kyllä, kuinkas en tulisi katsomaan Andrei Iljitshia? Kai siitä on tullut suuri poika jo! Herra Jumala sentään, minkä ilon taivas minulle lähetti! Tulen kyllä, herra-kulta, suokoon Jumala teille hyvää terveyttä ja lukemattomia vuosia … — murisi Sakariias poisvierivien vaunujen perään.
— No, sinä kuulit tämän kerjäläisen elämäntarinan? — virkkoi Stolz ystävälleen.
— Vaan mikäs Ilja Iljitsh se on ollut, josta hän mainitsi? — kysyi kirjailija.
— Oblomov: olenhan minä sinulle monta kertaa hänestä puhunut.
— Niin, nimen kyllä muistan: hänhän oli sinun toverisi ja ystäväsi.
Miten hänen oikeastaan kävi?