— Tosiaankin, minä tässä teitä vielä saattaisin häiritä jotenkin työssänne… Parasta että menen tästä sanomaan muille etteivät tarvitsekkaan meitä odottaa Katariinanhoville. Jääkää hyvästi siksi aikaa, Ilja Iljitsh!
Mutta Ilja Iljitsh ei häntä kuullut. Vedettyään säärensä kokoon oli hän painunut melkein makuulleen nojatuoliinsa ja alakuloisena vaipunut puolittain uneen, puolittain syvään mietiskelyyn.
5.
Ilja Iljitsh Oblomov, syntyään venäläinen aatelismies ja arvonimeltään kolleegisihteeri, oli asunut Pietarissa jo kaksitoista vuotta, kertaakaan sieltä muualle liikkumatta.
Alussa, kun vanhemmat vielä elivät, oli hän mahtunut asumaan kahteenkin huoneeseen ja tyytynyt ainoastaan maalta tuotuun palvelijaansa Sakariiakseen. Mutta isänsä ja äitinsä kuoleman jälkeen tuli hän ainoaksi hallitsijaksi kolmellesadalle viidellekymmenelle sielulle, mitkä jäivät hänelle perinnöksi eräässä kaukaisimmasta lääneistä, melkeinpä Aasian rajoilla. Sensijaan että ennen oli saanut viisi, sai hän nyt seitsemästä aina kymmeneentuhanteen ruplaan tuloja pankkiseteleissä ja siksipä hänen elämänsä nyt muodostui toisellaiseksi ja paljon leveämmäksi. Hän vuokrasi itselleen isomman asunnon, otti oman kokin, yrittipä mukavuudekseen pitää vielä parihevosiakin.
Silloin oli hän vielä nuori ja, jos onkin mahdotonta sanoa että hän silloinkaan oli oikein elävä, niin oli hän ainakin elävämpi kuin mitä nyt oli. Silloin oli hän vielä täynnänsä kaikenlaisia harrastuksia ja toiveita, odotti paljon sekä kohtalolta että omalta itseltään ja pyrki aina johonkin elämän työhön — — tietysti ennen kaikkea tullakseen virkamieheksi, mikä oli ollutkin tarkoituksena hänen Pietariin-tulollaan. Sitten oli hän ajatellut myös jotain osaa seuraelämässä, jonka hän, Oblomov, oli suorittava, sekä vihdoin kaukaisessa perspektiivissä — kun nuoruuden vuodet jo vaihtuivat kypsyneeseen ikään, välkkyi ja hymyili hänen mielikuvituksessaan perhe-elämän onni.
Mutta päivä päivältä kului, vuodet vuosien perästä vierivät pois, nuoruuden ihohaivenet muuttuivat karkeaksi parraksi, silmien kirkkaat tulet vaihtuivat himmeiksi pisteiksi, vartalo pyöristyi paksuksi ja kömpelöksi, hiukset alkoivat armahtamatta harveta, kolmenkymmenen ikä romahti hartioille, mutta mies ei ollut liikahtanut askeltakaan mihinkään päin, vaan seisoi yhä arenansa kynnyksellä — samalla paikalla, missä oli seisonut jo kymmenen vuotta ennen.
Mutta yhä hän aikoi ja valmistelihe elämäänsä alottamaan, yhä hän piirusteli aivoissansa tulevaisuutensa kukkaista kuvakaavaa, mutta jokaisen vuoden vilahtaessa päänsä päällitse oli hän pakoitettu aina jotakin muuttamaan tai poistamaan tässä kuvakaavassaan.
Elämä jakaantui hänen silmissään kahteen puoliskoon: toisessa uhkasi häntä työnvaiva ja ikävyys — nämät olivat hänelle samoja käsitteitä; — toisessa taas hymyili häntä vastaan lepoa, tyyneyttä ja rauhallista iloa. Kun hän siis aloitti virkamiesuransa, kohtasivat häntä tässä suhteessa suuret pettymykset.
Kasvatettuna maalaiselämän hemmoittelevissa helmoissa, leppoisten, lämminten luonteiden ja kotitapojen turvissa, kulkien kahdenkymmenen vuoden kuluessa syleilyksestä toiseen omaisten, ystävien ja tuttavien keskessä, oli hän siihenmäärin perheellisten vaikutusten ja vaatimusten lävitsetunkema, että tuleva virkapalveluskin hänelle kuvautui jonkunlaisena perheellisenä toimena, esimerkiksi tuollaisena laiskanmukavana tulojen ja menojen muistiinkirjoittelemisena vihkoon, kuten isä siellä kotona oli tehnyt.