— Enkä anna! vastasi kylmästi Sakariias. — Tuokoon hän ensin takaisin liivin ja paidan, mitkä on meiltä ottanut: jo viidettä kuukautta ne siellä ovat vieraissa. Silloinkin hän ne näinikään pyysi nimipäiviksi, tai lempo sen muistakoon miten sitä nimitteli… Se liivi oli sametista ja paita oli hienoja hollanninpaitoja: kaksikymmentä viisi ruplaa se maksaa… Mutta frakkia en anna!
— Hyvästi sitten! Ja perhana olkoon teidän kanssanne sillä aikaa! päätti Tarantjev sydän täynnä sappea uloslähtöä tehden ja uhaten Sakariiasta nyrkillään.
— Ole varma, Ilja Iljitsh, minä vuokraan sinulle asunnon — kuuletkos? lisäsi hän.
— No, hyvä on, hyvä on! huusi Oblomov kärsimättömänä vastaan ainoastaan siten päästäkseen hänestä erilleen.
— Ja kirjoita sinä niinkuin olen sanonut, jatkoi Tarantjev ovella: — äläkä unhoita kirjoittaa kuvernöörille noista kahdestatoista alaikäisestä, jotka ovat "toinen toistaan pienempiä". Ja pidä huoli siitä että soppa on täsmälleen kello 5 pöydässä! Miksi et ole käskenyt valmistaa piirakkaa?
Mutta Oblomov ei enää vastannut. Jo kotvan aikaa oli hän kuulematta häntä, ummistaen silmänsä ja mietiskellen jotakin muuta.
Tarantjevin poismentyä vallitsi huoneessa kymmenkunnan minuuttia mitä syvin hiljaisuus, jota ei mikään häirinnyt. Kaikki nämät tapahtumat: tilanhoitajan kirje, uhkaava asunnonmuutto sekä Tarantjevin rähisevä käytös olivat vaikuttaneet Oblomovissa mielenliikutuksen, joka häntä raukasi. Vihoviimein kuului hänen suustaan raskas huokaus.
— Miksi te ette kirjoita? kysyi Aleksejev hiljaa. — Minä teroittaisin teille kynänkin…
— Teroittakaa ja menkää Jumalan nimessä sitten tiehenne jonnekkin …äänsi Oblomov. — Minä tahdon työskennellä ensin yksikseni, ja te voitte sitten jälkeen päivällisen kirjoittaa puhtaaksi.
— Sehän sopii vallan mainiosti, vastasi Aleksejev.