— Et sinä koskaan mitään tiedä. Hae siitä paperikorista! Tai katso, onko se pudonnut sohvan taakse? Ja tuon sohvan selkäkään se ei ole vielä tähän päivään asti korjattu. Miksi et kutsu nikkaria sitä korjaamaan? Sinähän sen olet särkenytkin.
— En minä sitä ole särkenyt, vastasi Sakariias; — itsestään se on särkynyt, eihän se ikuisesti kestä: täytyy sen kerran särkyä!
Ilja Iljitsh ei katsonut tarpeelliseksi väittää mitään tätä vastaan.
— Oletko löytänyt jo, mitäh? kysyi hän vain.
— Tässä olisi kirjeen tapaisia.
— Ei ne ole niitä, ei niitä!
— Ka sitten ei ole muuta, sanoi Sakariias päättäväisesti.
— Mene ulos! sanoi Ilja Iljitsh kärsimättömästi: — minä nousen ylös ja etsin itse.
Sakariias meni omaan komeroonsa, mutta juuri kun hän yritti käsinojassa hypätä uunin pankolle, kuului sisältä taas kiirehtiväinen huuto: — Hoi Sakariias, hoi Sakariias! "Herra siunatkoon!" murahti Sakariias kääntäen suuntansa jälleen isäntänsä makuuhuoneeseen: "Siitäpäs ristin sai. Kunpahan kuolema pian tulisi!"
— Mitä te minusta tahdotte? kysyi hän sitten jääden syrjittäin toisella kädellään pitämään kiinni ovesta ja katsellen herraansa paheksumisensa merkiksi vain puolella silmällään, niin että Oblomov ei ollenkaan nähnyt hänen kasvojaan, vaan ainoastaan tuon hänen suunnattoman suuren poskipartansa, jonka sisästä milloin tahansa uskoi saavansa nähdä parin kolmen linnun lehahtavan lentämään.
— Mihin minun nenäliinani on joutunut? — hae se heti! Olisihan sinun itsesi jo pitänyt se älytä, vaan sinä et mitään näe! huomautti Ilja Iljitsh hänelle ankarasti.