Senjälkeen kun hän näin on uskonut kohtalonsa taivasten huolenpitoon, tulee hän levolliseksi ja on nyt välinpitämätön kaikesta, mitä mailmassa tapahtuneekin — ja möyrytköön nyt myrskykin siellä miten ikinä tahtoo!
Ei kukaan tiennyt eikä nähnyt tätä Oblomovin sisällistä elämäntaistelua. Kaikki luulivat että hän vain makaa ja syö ja ettei hänestä ikinäs mitään sen enempää lähde — niin tokkopa sillä nahjuksella pyörii päässään edes ainoata ajatusta! Näin hänestä tuumittiin joka paikassa, missä hänet tunnettiin.
Ainoastaan Stolz tunsi tarkkaan ja olisi saattanut vaikka todistaa nämät Oblomovin henkiset kyvyt, tuon hänen polttavien aivojensa sisäisen tulivuorimaisen toiminnan ja toverinsa inhimillisen hyvän sydämmen. Mutta hän, Stolz, ei juuri milloinkaan ollut Pietarissa.
Kyllähän Sakariiaskin, jonka koko elämä kiertyi herransa ympärille, ehkä vielä tarkemmin tunsi Oblomovin sisäisen olemuksen, mutta äijä oli vakuutettu siitä että he, hän ja hänen herransa, elivät juuri niinkuin pitääkin elää, ja ettei ylipäänsä toisella tavalla saa eikä voikkaan elää.
7.
Sakariias oli viidenkymmenen vanha mies. Hän ei suinkaan ollut mikään suoranainen rintaperillinen entisajan venäläisille "Kaalebeille", noille nuhteettomille lakeijaritareille, jotka olivat kuuliaiset herroillensa aina itsensäkieltämykseen saakka ja jotka olivat niin vapaat paheista.
Sakariias kuului kahteen ajanjaksoon, jotka molemmat olivat häneen painaneet oman leimansa. Aikaisemmasta oli häneen periytynyt rajaton uskollisuus ja rehellisyys Oblomovien kotia kohtaan, vaan myöhempi oli hänessä vaikuttanut tapojen turmeluksen ja jonkinlaisen väärän herrahtavaisuuden.
Ollen koko sydämmensä pohjasta rakkaalle herrallensa kuuliainen ei hän kuitenkaan voinut olla melkein joka päivä tälle vähän valehtelematta. Vanhan ajan palvelija olisi kenties koettanut hillitä isäntäänsä tuhlaavaisuudesta ja kohtuuttomuudesta, mutta Sakariiaspa rakasti itsekkin ystäviensä seurassa ottaa ryypyn herransa laskuun.
Kun entisajan palvelija oli pysynyt siveänä kuin eunukki, niin tämä päinvastoin juoksi alituisesti erään naistuttavansa luona epäiltävissä asioissa. Kun edellinen lujemmin kuin parhainkaan kirstu oli säilyttänyt kaikki herransa rahat, niin sitävastoin Sakariias aina vaani tilaisuutta jonkun välttämättömän menon tekosyyllä peijata herraltansa muutaman riunan liikaa ja pisti ehdottomasti omiin taskuihinsa jokaisen viiden tai kymmenen kopeikan kuparirahan, minkä tapasi ajelehtimassa isäntänsä pöydällä. Ja jos Ilja Iljitsh unhoitti vaatia Sakariiakselta tiliä antamistaan rahoista, niin saipa olla varma siitä etteivät jäännökset enää koskaan hänelle takaisin palanneet.
Suurempia rahasummia ei hän koskaan kuitenkaan varastanut — ehkäpä siitä syystä että saattoi laskea omat tarpeensa vain riunoissa, joko hopeaisissa tai kuparisissa, taikka pelkäsi hän myös tulevansa huomatuksi, mutta kaikissa tapauksissa ei hän pidättynyt varastamisesta mistään totutusta rehellisyyden tunnosta.