Tuollainen vanhanajan palvelija oli kuin hyvästi kasvatettu metsästyskoira, joka kuolee nälkään oman ruokansa viereen, mikä sille on uskottu, ennenkuin siihen luvatta koskee, mutta tällä palvelijalla oli sellaiset ahnaat silmät aivan kuin olisi hän tahtonut hotkia suuhunsa kaiken senkin, mitä hänelle ei oltu edes tarjottukaan. Edellinen oli huolehtinut ainoastaan siitä että hänen herransa söisi niin paljon kuin mahdollista, ja kovasti tuskitellut aina kun ruoka ei hänelle maistunut, mutta tämä taas valitteli sitä että herra niin usein popsi koko lautasellisenkin putipuhtaaksi, jättämättä ainoatakaan herkkupalaa palvelijalleen.
Sitäpaitsi oli Sakariias suuri juorukontti ja kielikello. Keittiössä, puotiloissa ja porttikäytävissä hän joka päivä kulkee valittelemassa että on muka sietämätöntä elää kun on sellainen kelvoton herra, niin kelvoton ettei mokomasta ikinä ennen oltu kuultukaan ja että se on semmoinen passattava ja tuittupää, ja saituri ja äkäpussi, ja ettei sille missään saata olla mieliksi ja että — sanalla sanoen — olisi paljon parempi kuolla pois kuin palvella semmoista ilkeätä isäntää.
Tätä Sakariias ei tehnyt ilkeydestä eikä mistään pahasta halusta vahingoittaaksensa herraansa, vaan hän teki sen noin vain isiltä peritystä ikivanhasta tavasta — että oli haukuskeltava herraansa, missä suinkin siihen sai tilaisuutta.
Väliin hän vain ikävästä ja puheenaiheen puutteesta tai ainoastaan herättääksensä suurempaa huomiota häntä kuuntelevassa yleisössä, päästää päräyttää suustaan ihka-ilmeisen valhejutun, esimerkiksi seuraavaan tapaan: — Se minun herrani se yhä hännystelee sitä leskirouvaa, kähähtää hän kuni salaisuutta uskoen toisen korvaan: — eilettäinkin se sille reivin kirjoitti…
Taikka pistää hänen päähänsä yht'äkkiä sanoa järäyttää, että se hänen herransa nyt vasta on semmoinen kortinpelaaja ja juoppolalli, ettei mokomampaa mailma ennen ole nähnyt: kaiket yöt se sika rymyää kapakoissa, ja jo aamusta pitäen iskee korttia ja juo kuin vimmattu väkeviä!
Kaikessa tässä ei tietysti ollut minkäänlaista perää: Ilja Iljitsh ei hännystellyt ketään leskeä, nukkui kaiket yönsä siivosti kotona eikä koskaan ottanut korttiakaan käteensä.
Myös epäsiisti oli tämä Sakariias. Harvoin ajoi hän partaansa ja vaikka oli pesevinään kätensä ja kasvonsa, niin teki sen enimmäkseen vain näön vuoksi — eikä niihin mikään saippua toki tepsinytkään. Saunassa oltua muuttuivat hänen likaiset kätensä tulipunaisiksi, mutta sitä kesti enintään vain pari tuntia, sitten ne taas muuttuivat peloittavan mustiksi.
Hyvin kömpelö ja tyhmä hän myös oli: kun hänen esimerkiksi oli avattava levälleen kaksipuolinen portti tai ovi, niin siinäpä vasta vaivaa tarvittiin ennenkuin se työ oli oikein tehty. Sillä juuri kun hän oli saanut toisen puoliskon levälleen, niin samalla toinen puolisko vetäytyi takaisin ja kun hän uudestaan juoksi sitä avaamaan, niin sillä aikaa taas toinen puoli paukahti kiinni.
Yhdellä kertaa ei hän milloinkaan saanut nostetuksi lattialle pudonnutta nenäliinaa tai jotakin muuta esinettä, vaan sai aina pahasti pyllistellen kumartua pari-kolme kertaa lattiaan pyydystääkseen sitä ikäänkuin jotakin elukkaa, ja jos hän sen neljännellä kerralla saikin nostetuksi, niin vielä sittenkin väliin pudotti sen uudelleen käsistään.
Jos hän lähti läpi huoneen kantaakseen muka sylissään toinen-toisensa päälle ladattuja ruoka-astioita tai muita kapineita, niin jo ensi askeleella alkavat ylimmäiset tavarat luiskahdella alas lattiaan. Ensin lentää rämähtää ainoastaan yksi, vaan kun hän yht'äkkiä tekee myöhästyneen liikkeen, muka estääkseen sitä putoamasta, niin samalla pudottaa lisäksi vielä kaksi. Suu auki ihmetyksestä jääpi hän silloin katselemaan putoavia esineitä, vaan unehuttaa ne, jotka hänellä vielä ovat käsissään ja pitää sentähden tarjotinta kallellaan. Siitä on se seuraus että jäljellä olevatkin toinen toisensa jälkeen rämähtävät lattiaan — ja niin hän joskus saapi huoneen toiseen päähän kannetuksi eheänä yhden ainoan lasin tai lautasen, vaan toisinaan hän kiroillen ja sadatellen samaa kyytiä paiskaa itse sen viimeisenkin mikä on jäänyt käteen.