Kulkiessaan läpi huoneen töykkäilee hän ehtimiseen milloin jalallaan, milloin kyljellään pahki pöytiä ja tuoleja eikä useinkaan osu suoraan aukkoon kaksipuolisesta ovesta, vaan kolahuttaa hartiansa toiseen puoliskoon alkaen sitten haukkua molempia osia, tai talon isäntää, taikka myös puuseppää, joka mokomanlaisen oven on tehnyt.
Oblomovin vierashuoneessa ovat melkein kaikki kapineet joko hiukan rikkonaisia tai kokonaan särjetyitä, varsinkin pienet korukapineet, jotka vaativat varovaista pitelemistä — ja tämä kaikki kuuluu Sakariiaksen ansioluetteloon. Hän käyttää kaikkien kapineitten käsittelemiseen yhtä paljon voimaa, olivatpa sitten pieniä tai isoja. Jos hänen esimerkiksi käsketään niistää kynttilä tai kaataa vettä lasiin, niin panee hän semmoiseen työhön aivan yhtä paljon voimaa kuin tarvittaisiin jonkun raskaan katuportin aukaisemiseen.
Varjelkoon armias Jumala silloin, jos Sakariias jolloinkin intoutuu työhön oikein kelvataksensa herrallensa ja aikoo panna kaikki kapineet mullin-mallin siten yhdellä kertaa siivotakseen ja järjestääkseen isäntänsä koko asunnon. Silloin ei onnettomuuksilla eikä vahingoilla loppua ole, sillä tuskinpa vihollinen sotamieskään, joka ryöstäen ryntää taloon, jättää niin pahoja jälkiä työstään kuin Sakariias siivouksestaan. Kapine kapineen perästä silloin pudota romahtaa rikki tai kaatuu, ruoka-astioita särkyy, tuolit lentävät kumoon, ja tämä hirveä hävitystyö päättyy siihen että hänet täytyy ajaa ulos huoneesta, taikka lähtee hän itsestäänkin, vaikka kovasti kiroileekin mennessään.
Onneksi hänelle kuitenkin hyvin harvoin sattuu tällaista suursiivouksen puuskaa.
Mutta ei se niin kumma ollut, etteivät hänelle oikein olleet otolliset nämät kaupungin ahtaat, puolipimeät ja hekumallisesti koristetut kabinetit ja budoaarit, joihin kuitenkin mahtui niin paljon, pirutiesi mitä kaikkea moskaa — sillä hänhän oli saanut kasvatuksensa maalla, tilavassa herraskartanossa ja vapaassa ilmassa.
Siellä oli hän tottunut liikkumaan palvelustöissään liioin itseään kolahuttamatta pahki mihinkään ja särkemättä jokaista esinettä, mikä eteen sattui, sillä siellä olivat kaikki kapineet lujempaa rakennetta ja siellä oli tekemistä enimmäkseen vain eheiden ja vahvojen varustusten, niinkuin esimerkiksi rautalapioiden, rautaisten ovenhakasien tai sellaisten tuolien kanssa, joita ei saanut paikoiltaankaan liikahtamaan.
Siellä sellaiset kapineet kuin kynttiläjalka ja lamppu olivat helposti kestäneet kolme jopa neljäkin vuotta eheinä, vaan annas, kun tämä otti sellaisen käteensä, tuskin ehti koetellakkaan — niin oli se jo säpäleinä.
— Jes siunatkoon! huudahti hän semmoisessa tapauksessa Oblomoville. — Katsokaas, hyvä herra, mikä ihme ja kumma tässä tapahtui: minä kun vain otin tämän kappaleen käteeni, niin samassa se jo itsestään rikki remahti!
Taikka ei hän sanonut sanaakaan, vaan asetti sukkelasti särjetyn osan paikoilleen ja vakuutti sitten perästäpäin pyhästi että herra itse sen oli rikkonutkin. Mutta toisinaan hän taas, niinkuin kertomuksen alussa olemme kuulleet, puolustausihen sillä että täytyyhän kaikkien kappalten tässä mailmassa kerran mennä rikki, niin että, olkoot ne vaikka raudasta, eivät ne ikuisesti voi kestää!
Edellisessä kahdessa tapauksessa oli vielä mahdollista hänen kanssaan tästä asiasta riidellä, mutta niinkohta kun hän äärimmäisiin mennen latasi itsensä tällä viimeksi mainitulla todistuskappaleella, niin oli kaikki vastaanväittäminen tuiki hyödytöntä ja hän jäi kun jäikin voittajaksi, jolloin oli turha vedota korkeampaan oikeuteen.