Sakariias oli tarkasti rajoittanut oman työalansa eikä hän sen rajan yli ikipäivinä vapaaehtoisesti astunut. Joka aamu asetti hän samovaarin kiehumaan, puhdisti sitten saappaat sekä harjasi ne vaatteet, joita herra käytti, mutta niistä vaatteista, joita isäntä ei nimenomaan tarvinnut, ei hän vähääkään välittänyt, vaikka ne siinä olisivat roikkuneet kymmenen vuotta likaisina hänen vieressään.
Senjälkeen hän lakaisi — ei kuitenkaan joka päivä — ne paikat lattiasta, jotka olivat keskempänä, mutta huoneen nurkkiin asti ei hän koskaan lakaissut, ja hän pyyhki pölyt ainoastaan siltä pöydältä, mikä oli tyhjä, ettei suinkaan tarvitseisi nostella pois kapineita. Nämät askareet toimitettuaan piti hän jo oikeutenaan paneutua uuninpenkilleen torkkumaan taikka meni hän lörpöttelemään piika Anisjan kanssa keittiöön tai talonväen kanssa portille, eikä enää mistään huolehtinut. Ja jos hänen käskettiin tehdä jotakin yli tämän ohjelman, niin täytti hän määräyksen vastahakoisesti ja vasta sitten, kun ensin oli kovasti porannut vastaan vakuuttaen että koko määräys oli tuiki tarpeeton ja että oli sula mahdottomuus sitä ollenkaan täyttääkkään. Asettaa joku uusi, pysyvä pykälä noihin hänen vanhoihin perustuslakeihinsa — sitä ei mikään mahti mailmassa olisi saanut häntä tekemään. Jos häntä pyydettiin pesemään joku astia tai viemään pois joku kapine ja tuomaan toinen sijaan, niin täytti hän nämät määräykset tapansa mukaan kovasti muristen vastaan, mutta jos joku olisi tahtonut että hän siitälähtien joka päivä olisi jo itsestäänkin tehnyt saman työn, niin tätä ei hän enää olisi millään ilveellä totellut. Vaan jokapäivä erikseen olisi täytynyt häntä siitä muistuttaa ja siitä hänen kanssaan riidellä.
Mutta huolimatta kaikista näistä vioistaan, oli Sakariias toisakseen kuitenkin syvästi alamainen herransa palvelija.
Ei hän olisi kursaillut hyppäämästä herransa vuoksi vaikkapa tuleen tai veteen, pitämättä sellaista kuitenkaan minään urotyönä, mikä muka ansaitseisi ihmettelyä tai palkintoa. Hänestä oli se yksistään luonnon vaatima asia, jota millään muulla tavalla oli mahdotontakin tehdä — hän olisi sen tehnyt noin vain, tietämättä itsekään miksi.
Sillä ei hänellä näissä asioissa ollut mitään teoriaa tai velvollisuudentuntoa eikä hänen päähänsä koskaan olisi pälkähtänyt ruveta tutkimaan tai määrittelemään suhdettaan ja persoonallisia tunteitaan Ilja Iljitshiin. Ne olivat muuttuneet hänessä kuni lihaksi ja vereksi kaikkien niiden asiain vaikutuksesta, joiden keskessä hän oli syntynyt ja kasvanut, mutta itse ei hän niistä osannut selkoa tehdä.
Sakariias olisi syöksynyt kuolemankitaan herransa puolesta aivankuin koira, joka kohdatessaan pedon metsässä, heittäytyy sen päälle, osaamatta itselleen selvittää, miksikä juuri hänen velvollisuutensa on sen niskaan karata — eikä yhtä hyvin hänen isäntänsä.
Mutta jos sitävastoin olisi esimerkiksi tarvinnut istua läpi yön herransa vuoteen vieressä ummistamatta silmiänsä, ja tästä olisi riippunut herran terveys tai vieläpä koko elämä, niin olisi Sakariias välttämättömästi nukahtanut.
Ulkonaisesti ei hän ainoastaan osoittanut matelevaisuutta herraansa kohtaan, vaan olipa lisäksi törkeäntuttavallinenkin seurustelussaan hänen kanssaan, suuttui jokaisesta pikkuasiasta ja, kuten jo tiedämme, puhui hänestä pahaa portilla. Mutta tämä ei suinkaan vähentänyt tuota hänen veriinmennyttä sukulaisuuden tunnettaan kaikkea kohtaan, mikä kuului — ei itseensä Ilja Iljitshiin, vaan ylipäänsä koko Oblomovin nimeen, ja mikä oli hänelle likeistä, mieluista ja kallista.
Sakariias rakasti Oblomovilaa niinkuin kissa ullakkoansa, niinkuin hevonen pilttuutansa, niinkuin koira kopperoansa, missä on syntynyt ja kasvanut. Tästä ilmapiiristä oli hän vastaanottanut omat, erityiset, persoonalliset vaikutelmansa. Esimerkiksi: Oblomovilaista kuskia rakasti hän enemmän kuin oblomovilaista kokkia, talon karjapiikaa Barbaraa enemmän kuin näitä molempia yhteensä, mutta Ilja Iljitshiä vähemmän kuin heitä kaikkia. Vaan kuitenkin kaikitenkin oli oblomovilainen kokki hänestä parempi ja ylempi kaikkia muita mailman kokkeja ja Ilja Iljitsh ylempi kaikkia muita mailman tilanomistajia. Taraskaa, pöytäpalvelijaa ei hän lainkaan voinut sietää, mutta kuitenkaan ei hän häntäkään olisi vaihtanut parhaimpaankaan ihmiseen koko mailmassa — ainoastaan siitä syystä että tämä Taraska palveli Oblomovissa.
Hän kohteli Oblomovia yhtä ystävällisesti ja tuimasti kuin shamaani kohtelee epäjumalaansa: hän pesee ja pyyhkii sen ja pudottaa samalla käsistään, väliin pieksääkin sitä harmistuksissaan, mutta hänen sielussaan asuu kuitenkin alati kunnioittava tunne epäjumalansa lumoavasta vallasta hänen ylitsensä.