Pieninkin aihe oli kylliksi karkoittamaan tämän tuimuuden tunteen Sakariiaksen sielun syvyydestä ja saattamaan hänet hartaana katselemaan herransa kasvoihin, vieläpä väliin heltyneenä pärskähtämään kyyneliinkin ja suu surkeasti väärässä huudahtamaan: "Jumala varjelkoon minua asettamasta jotakin toista minun rakasta herraani ylemmäksi tahi edes vertaamaankaan häntä johonkin toiseen! Jumala varjelkoon kaikkia muitakin sitä tekemästä!"
Kaikkia niitä herroja ja vieraita, jotka kävivät Oblomovin luona, katseli Sakariias vähän noin niinkuin ylhäältä alas, ja silloin kun tarjosi heille teetä tai muulla tavalla heitä palveli, niin teki tämän jonkunlaisella alentuvaisuudella — ikäänkuin antaen heidän tuntea, mikä suuri kunnia se heille oli, että saivat olla hänen herransa seurassa. Kopeasti saattoi hän kieltää vierasta, joka sattui tulemaan sopimattomaan aikaan, selittämällä että "herra levähtää" ja tätä sanoessaan silmäsi tulijaa hyvin ylpeästi päästä jalkoihin.
Toisinaan hän juorujen ja valheiden asemesta yht'äkkiä rupesi rajattomasti ylistelemään Ilja Iljitshiä puotiloissa ja porttikäytävissä — ja silloinpas ei kiitoksille loppua tahtonut tullakkaan. Riemastuneena luetteli hän silloin isäntänsä kaikki ansiot, kehuen hänen älykkäisyyttänsä, hänen lempeyttänsä, hänen anteliaisuuttansa ja suurta hyvyyttänsä, ja jos hänen isännältään sattui puuttumaan joitakin ylistettäviä ominaisuuksia, niin lainasi hän ne muilta ja kuvasi, kuinka kuuluisa, kuinka rikas ja mahtavakin mies se hänen herransa on. Jos oli tarpeen peloittaa talonrenkiä, talonhoitajaa tai vieläpä itse talonomistajaakin, niin peloitti hän heitä aina herrallaan: "vuotahan, jahka sanon herralleni" tiuskasi hän uhaten: "niin saat kyytiä!" Sillä tämä oli hänen ainoa auktoriteettinsa mailmassa. Mutta Oblomovin ja Sakariiaksen ulkonainen suhde toinen-toiseensa oli aina ikäänkuin vihamielinen. Eläen alati kahdenkesken olivat he kyllästyneet toisiinsa. Jokapäiväinen likenevä suhde kahden ihmisen välillä ei tavallisesti mene jälkeä jättämättä kumpaankin sieluun: tarvitaan paljon sekä toiselta että toiselta puolelta elämän kokemusta, oikeinajattelemista sekä sydämmen lämpöä, niin ettei totuttuaan nauttimaan ainoastaan toistensa ansioista, pistele eikä anna aihetta itseäänkään pistellä molemminpuolisten ulkonaisten puutteellisuuksiensa tähden.
Ilja Iljisth tunsi jo tuon rajattoman ansion Sakariiaksessa — hänen uskollisuutensa herraansa kohtaan, ja hän tarttui siihen, pitäen jo puolestaan ettei muulla tavalla voinut eikä saanutkaan olla. Vaan koska hän näin siihen kaikeksi iäkseen tottui, niin ei hän siitä enää nauttinutkaan — ja sentähden hän, vaikka muutoin olikin niin väliäpitämätön kaikesta, ei voinut kärsivällisesti sietää niitä lukemattomia pikkupuutteita, joita Sakariiaksessa ilmeni. Ja niinkuin ei Sakariias aikansa lapsena kohdellut Oblomovia sillä tavalla, jolla vanhan ajan palvelijat kohtelivat herrojansa, samoin ei myöskään Oblomov puolestaan käyttäytynyt Sakariiasta kohtaan niinkuin nuo vanhan ajan herrat olivat palvelijoitansa kohtaan käyttäytyneet. Hän salli vihansa toisinaan kuohahtaa oikein kauheaksikin sättiessään Sakariiasta. Sakariias oli vuorostaan myös häneen kyllästynyt. Aina siitä saakka kun hän tavallisesta lakeijasta oli ylennetty Ilja pojan kamaripalvelijaksi, oli hän ruvennut pitämään itseään jonkunlaisena aristokraatillisena aineksena ja ylellisyyskappaleena, mitä ainoastaan tarvittiin vanhanaikuisen aatelisperheen loiston täydennykseksi eikä suinkaan minkään välttämättömyyden takia. Sentähden hän, puettuaan nuoren herransa aina aamuisin sekä riisuttuaan hänet taas iltaisin, ei koko väliaikana viitsinyt mitään muuta tehdä.
Ollen jo luonnostaan laiska, oli hän näin saamastaan lakeijakasvatuksesta tullut yhä laiskemmaksi. Hän maleksi vain herrastellen huoneesta huoneeseen, jättäen teenkeitot ja lattianlakaisut muiden huoleksi. Milloin nukuskeli hän etehisessä, milloin taas meni tupaan tai keittiöön lörpöttelemään väen kanssa. Taikka seisoskeli hän tuntikausia ulkona portilla, kädet ristissä rinnoilla ja unisen-miettiväisenä tuijotellen kaikkiin ilmansuuntiin.
Ja sellaisen elämän jälkeen pantiin hänen hartioilleen yht'äkkiä kannettavaksi raskas taakka — koko talouden hoito. Ei siinä kyllin että autteli herraansa, vaan nytpä piti muka siivota senkin seitsemän soppea, lakaista lattiat, laukata juoksupoikana…! Kaikki tämä vaikutti sen että hänen sielunsa tuli yrmeäksi ja hänen luonnonlaatunsa karkeaksi ja julmaksi, ja tästäpä syystä hän niin pahasti aina murisi joka kerta, kun isännän ääni pakoitti hänet kömpimään ylös makuusijaltaan.
Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta kovuudesta ja raakuudesta oli Sakariias sentään melkoisen pehmeä ja hyväkin sydämmeltään. Rakastipa hän esimerkiksi viettää hetkiä lastenkin seurassa. Pihalla ja portilla nähtiin hänet useinkin lapsiparven keskessä. Milloin hän niitä lepytteli, milloin ärsytteli, milloin opetti niille leikkejä taikka vain istuskeli heidän kanssaan ottaen yhtä yhdestä, toista toisesta polvesta, samalla kun joku pikku veitikka kiersi kätensä takaapäin hänen kaulaansa jääden siihen riippumaan taikka retusteli häntä aikalailla poskiparrasta.
Näin olivat Oblomov ja Sakariias aina elelleet kahdenkesken tuntien toinen-toisensa jo ammoisista ajoista. Sakariias se oli tuuditellut pikku Oblomovia käsillään ja Oblomov se muisti ajan, jolloin tämä sama Sakariias vielä oli nuori pojan-kutkale.
Katkeamattomat olivat siis nämät vanhat siteet heidän välillään. Samoinkuin Oblomov ilman Sakariiaksen apua ei olisi osannut nousta ylös eikä panna nukkumaan, ei peseytyä eikä vetää sukkia tai kenkiä jalkaansa, ei syödä eikä juoda — samoin ei Sakariiaskaan olisi tullut toimeen kenenkään muun herran kuin Ilja Iljitshin kanssa, ei olisi voinut elää, jollei olisi saanut häntä noin pukea ja riisua, häntä syötellä ja karkeasti nuhdella, viekastella ja valehdella hänen edessään ja kuitenkin samalla häntä sisällisesti kunnioittaa.
8.