Pantuaan ovet kiinni Tarantjevin ja Aleksejevin ulosmentyä, ei Sakariias istahtanutkaan tapansa mukaan pankolleen, vaan jäi seisten odottamaan että herra häntä heti huutaisi sisään, koska oli kuullut, että tämä aikoi ruveta kirjoittamaan. Mutta mitään kutsua ei kuulunut. Oblomovin huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus.
Sakariias tirkisteli sisään ovenraosta — mitä ihmettä? Ilja Iljitsh maata lekotteli sohvassa, mukavasti nojaten päätään kättänsä vasten, ja nenänsä edessä avonainen kirja. Sakariias nykäsi oven auki.
— Mitä te siinä taasen makaatte? kysyi hän.
— Älä häiritse minua, näethän että luen, vastasi Oblomov tiukasti.
— Vaan aika olisi jo peseytyä ja ruveta kirjoittamaan, — toimitti
Sakariias tunkeliaasti.
— Jaa, tottatosiaan on aika! säpsähti Ilja Iljitsh havahtaen. —
Menehän pois! Kyllä minä tästä, heti paikalla, jahka tuumin…
— Milloinka se siihen taas kerkesikin motkottamaan? päivitteli Sakariias ja hyppäsi itse uunille. — Vikkeläkin se on, vietävä! murisi hän.
Oblomov ehti kuitenkin lukea loppuun yhden kellastuneen sivun, johon luku oli häneltä keskeytynyt kuukausi takaperin. Hän pani kirjan paikoilleen, haukotteli ja syventyi jälleen hautomaan noita kahta onnettomuuttaan, jotka eivät mielestä lähteneet.
— Se on ikävä asia — ikävä asia! jupisi hän itsekseen vuoroin ojentaen säärensä suoraksi, vuoroin taas ne vetäen käppyrään.
Mukava asento houkutteli hänet hempeihin haaveisiin, ja hän käänsi silmänsä taivasta kohden etsien aamun armasta aurinkoa. Mutta se oli jo ehtinyt kiivetä korkealle taivaan laelle ja valoi sieltä häikäisevää hohdettaan saman rakennuksen kalkkiseinään, jonka taakse Oblomov sen illalla oli nähnyt vaipuvan. "Ei, ei, ensin itse asia!" päätti hän ankarasti: "ja sitten vasta…"