Maalaisaamu oli jo aikaa sitten livahtanut sivu, ja Pietarin aamu lähestyi myös loppuaan. Ilja Iljitshin korva saattoi erottaa pihalta sekavan hälinän inhimillisiä ja eläimellisiä ääniä: kulkuritaiteilijat ne siellä lauloivat, ja koirat heidän konserttiaan haukunnallaan säestivät; oli siellä jonkun ihmeellisen merihirviön näyttelijäkin ja rihkama-kaupustelijat ne kuuluttivat tavaroitaan kuorossa huudellen kaikenkaltaisissa eri äänilajeissa.
Mutta Ilja Iljitsh kellahti seljälleen ja työnsi molemmat kätensä päänsä alle, ruveten sulattamaan taas tuota suurenmoista uudistussuunnitelmaansa. Ripeästi kävi hän mielessänsä läpi muutamia vakavia peruspykäliä veronkantoon ja pellonviljelykseen nähden, keksiskeli uusia, ankarampia toimenpiteitä talonpoikien laiskuutta ja irtolaisuutta vastaan sekä siirtyi siitä sitten oman kotinsa rakennuspuuhiin … siellä maalla.
Tuollainen hauska ja mukava maalaistalo siitä oli tuleva! Mielihyvällä pysähtyi hän hetkeksi huoneitten keskinäiseen sijoitteluun, määritteli mielessänsä ruokasalin ja biljaardihuoneen pituudet ja leveydet, ajattelipa vielä valmiiksi, mihin hänen oman huoneensa sopii asettaa, mille ilmansuunnalle siinä ikkunat tulevat sekä minkälaiset huonekalut ja matot siihen pannaan…
Tämän jälkeen suunnitteli hän talon sivusrakennuksen, laskettuaan ensin niiden vierasten lukumäärän, joita hän aikoi talossaan vastaanottaa, määräsi sitten myös omat sijansa tallille, liiterille, pirtille sekä muille tarpeellisille paikoille.
Lopuksi kääntyi hän mielikuvituksessaan puutarhaan. Hän päätti jättää kaikki vanhat niinipuut ja tammet entiselleen, mutta omenapuut ja päärynäpuut päätti hän hävittää ja niiden sijalle istuttaa akasioita. Hän tuumiskeli myös komeata puistokäytävää, mutta tehtyään päässään likimääräisen kustannusarvion, huomasikin sen tulevan liian kalliiksi ja päättäen lykätä tämän puuhan vastaiseksi, siirtyi sommittelemaan kukkaispenkereitä ja oransheriahuoneita.
Autuaallinen ajatus kaikista näistä tulevista tuotteista vilahti niin elävästi hänen henkisten silmiensä eteen, että hän yht'äkkiä mielikuvituksessaan hypähti muutamia vuosia eteenpäin ajassa, nähden koko kartanon jo järjestetyksi oman suunnitelmansa mukaan ja itsensä siellä ikänsä suloisesti isännöimässä.
Hän kuvitteli, kuinka hän kesä-iltana istuu terassilla teepöydän ääressä tuuheitten puitten siimeksessä, pitkä piippu hampaissa, laiskasti imeskellen savuja sisäänsä ja hartaana nauttien puiden takaa avautuvasta näköalasta, illan vienosta viileydestä ja ympäröivästä hiljaisuudesta… Ja kaukaa kiiltävät hänen silmäänsä kullankellertävät viljavainiot, aurinko laskee tutun lehdon taakse ja punervoipi ruskollaan peilikirkkaan lammen… Valkoinen sumu lähtee kohoamaan pelloilta, ilma raitistuu ja hämärä syntyy; pienissä parvissa palailevat talonpojat kotia töistään… Joutilas talonväki istuu portilla, kuuluu iloisia ääniä, naurua ja balalaikan soittoa, piikatytöt lyövät leikkien palloa… Hänen itsensä ympärillä telmivät hänen pienokaisensa, kiipeävät hänen polvilleen, kietoutuvat hänen kaulaansa… Ja samovaarin takana istuu koko kodin kuningatar, hänen sydämmensä enkeli … hänen rakas, rakas vaimonsa! Mutta sillävälin yksinkertaisessa, somasti sisustetussa ruokasalissa syttyvät kirkkaasti palamaan tuttavalliset tulet ja suurta pyöreää pöytää ruvetaan kattamaan. Se on Sakariias, joka kattaa pöytää, Sakariias, joka on ylennetty "majordomukseksi", — vanha Sakariias, jolla on hopeanharmaja parta! Hauskasti helistelee hän kristalliastioita ja asettelee hopeakaluja, silloin tällöin pudottaen lattiaan lasin tai kahvelin. Ja niin istuudutaan runsaaseen illallispöytään; siinä istuu myös hänen lapsuutensa kumppani, hänen vilpitön ystävänsä Stolz sekä muita tuttuja henkilöitä. Ja sitten kun on syöty, sitten mennään nukkumaan…
Onnen punastus oli lennähtänyt Oblomovin poskipäihin; haavekuva oli niin kirkas, niin elävä ja runollinen että hän silmänräpäyksessä pyörähti ympäri ja painoi ihastuksesta kasvonsa pehmeään päänalukseen. Hän oli yht'äkkiä tuntenut sielussansa rakkauden ja hiljaisen onnen himmeätä kaihoa, oli yht'äkkiä ruvennut janoamaan synnyinseutunsa vainioita ja kumpuja, omaa kotia, puolisoa ja lapsia…
Täten uinailtuaan suullaan noin viisi minuuttia, kääntyi hän jälleen hitaasti seljälleen. Hänen kasvonsa säteilivät leppoisaa, liikuttavaa tunnelmaa — hän oli niin onnellinen!
Mieluisissa tunteissa ojensi hän säärensä verkalleen suoriksi eikä hän huomannut sitä pientä epäjärjestystä että housunlahkeet jäivät käpertyen koholle. Sillä kauvas ihanaan tulevaisuuteen liiteli hän keveästi, vapaasti mielikuvituksensa säysein siivin.