Uusi, viehkeä aatelma valtasi hänet nyt: siellä hänen kotinsa ympärillä viidentoista tai kahdenkymmenen virstan piirissä asuvat pienissä kylissä ja moisioissa hänen ystävänsä, jotka vuorotellen käyvät toinen-toisensa luona vieraissa siellä syödään joka päivä yhteisiä päivällisiä ja illallisia, siellä lauletaan ja tanssitaan. Hän näkee ainoastaan kirkkaita päiviä, kirkkaita kasvoja, joita eivät huolet ja surut haittaa, nauravia, pyöreitä, paistavan-punaposkisia naamoja, iloisia ihmisiä, joilla on kaksi leukaa ja katoamaton ruokahalu. Siellä on oleva ikuista kesää, ikuista iloa, suloista suuhunpantavaa sekä suloista laiskuutta… Hyvä Jumala sentään!
Hän heräsi yht'äkkiä näistä onnensa äärimmäisistä haavelmista, kun pihalta alkoi kuulua viidenlajista kirkuvaa ääntä: — "Ostakaa perunoita! Tarvitaanks santaa? — Hiiliä! hiiliä!… — Armeliaat ihmiset, uhratkaa roponne Herran temppelin rakentamiseen! —" Mutta naapurikartanosta, jossa salvettiin uutta taloa, kuului kirveitten kolketta ja työmiesten huutoa. — Ah! pääsi surkea huokaus Ilja Iljitshin suusta: "ah tällaista elämää! Voi hirveää pääkaupungin hälinää! Milloinka koittaa se paratiisillinen elämä, jota kaipaan? Milloinka pääsen vainiolle, kotilehtojen siimekseen? Maata köllöttääppäs nyt siellä nurmella puun alla ja katsella lehtien läpi auringon kulkua ja laskea, montako lintusta istuu puun oksilla. Sinneppä viheriälle nurmelle kantaisi ruuankin joku punaposkinen piikatyttö, jolla on paljaat, täyteläiset, pehmeät käsivarret ja ruskeanahvettunut niska…; ja se veitikka luopi katseensa maahan ja hymyilee… Oi milloinka koittaa se aika?" "Mutta se suunnitelma, se suunnitelma!" välähti yht'äkkiä hänen muistissaan. "Ja tilanhoitajan kirje ja asunnonvaihto!"
— No, kyllä, kyllä! virkahti Ilja Iljitsh kiiruusti ääneensä: — kyllä minä tästä hetipaikalla, ihan tässä silmänräpäyksessä minä…!
Ja Oblomov nousi kiivaasti istualleen sohvassa, laski jalkansa lattiaan, osui yhdellä kertaa molempiin tohveleihin ja jäi näin istumaan. Vihdoin kohosi hän kokonaan pystyyn ja jäi taas seisomaan liikkumattomana pariksi minuutiksi.
— Sakariias! Sakariias! huusi hän kovalla äänellä, katsoen pöytään ja mustepulloon.
— Tullaan, tullaan, jahka jalat kantaa! kähisi Sakariias rymistäen taas sisään.
— Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh syvämietteisen näköisenä, tuijottaen yhä pöytään. — Näetkös, velikulta… — alotti hän osottaen mustepulloa, mutta ei ehtinyt edes lopettaa lausettaan, kun jo taas unohtui omiin mielihauteisiinsa.
Sitten rupesivat hänen polvensa jännittymään ja hän alkoi haukotellen venytellä sekä käsiään että sääriään…
— Kuules, jäihän … meille … viime kerralta, — puheli hän ähkyen haukotuksen ja venyttelyn lomasta: — sitä — juustoa ja … tuoppas sitä madeiraa … päivällisiin on vielä pitkälti, niin minä tässä vähän purasen.
— Ei meille mitään juustoa viime kerralta jäänyt, selitti Sakariias.