— Älä valehtele! Eilenhän minä itse otin vastaan posteljoonilta, omaan kouraani hän ne pisti.
— Mutta minähän olin läsnä, väitti Sakariias: — ja näin että hän antoi teille pientä rahaa, vaan vaskirahaa en nähnyt antavan…
"Olisikohan Tarantjev mennyt ottamaan?" ajatteli Ilja Iljitsh epävarmasti. "Vaan eikös mitä, hän se olisi toki korjannut kaikki pienet rahat."
— No mitä sinulla sitten on siellä syötävää? kysyi Oblomov.
— Eipä taida olla mitään jälellä. Vaan saatanhan käydä kysymässä Anisjalta, mihin se eilinen siankinttu on joutunut. — Pitääkö tuoda sisään, vai?
— Panehan pöytään mitä on. Vaan kuinkas se juusto jo ehti loppua?
— Ka noin vain, minkäpäs sille, sanoi Sakariias ja poistui huoneesta.
Mutta Ilja Iljitsh se verkalleen ja mietteissään jäi kävellä tassuttelemaan edestakaisin pitkin lattiaa. — Niin niin, paljon tässä on puuhaa, puheli hän hiljaa itsekseen. — Ja nyt pitäisi käydä käsiksi tuohon korjaussuunnitelmaan — lempo sentään kuinka paljon tässä on työtä! … Ja miten kumman lailla sitä juustoakaan ei ollut jälellä? — Lie Sakariias itse poskeensa pistänyt ja sitten minulle vakuuttaa ettei murustakaan jäänyt. Ja mihinkä ne kuparilantitkin ovat kaikki katoilleet? päivitteli hän pengastaen kädellään pöytää.
Neljännestunnin kuluttua avasi Sakariias oven tarjottimella, jota piteli molempien käsiensä välissä, ja kompuroituaan sisään huoneeseen, tahtoi jalallaan työntää oven kiinni jälkeensä, mutta ei osunutkaan, vaan potkasi tyhjään ilmaan. Samassa putosi lasi lattiaan ja yhdessä sen kanssa karahviinin tulppa sekä junttapulla.
— Sinä iankaikkinen tomppeli! huudahti Oblomov. — No nosta nyt edes sitten ylös, mitä olet pudottanut äläkä siinä töllistele ja ihmettele.