Sakariias, käsissään tarjotin, kumartui ottaaksensa leivän lattialta, mutta kyykistyttyään alas, huomasikin ettei ollut millä ottaa, koska kumpikin käsi oli kiinni.
— No nostatko sen siitä, vai —? puheli Ilja Iljitsh pilkallisesti.
— Mitäs sinä siinä kuhnailet?
— Täytinenkö niitä nakkeleekin sen kirottuja kamssuja! ärähti
Sakariias raivostuneena, kääntyen pudonneita kappaleita kokoomaan. —
Ja onko mokomampaa missään kuultu, että ihmisen pitää syödä aamiaista
juuri vähän ennen päivällistä?
Ja asetettuaan tarjottimen syrjään, nosti hän lattialta mitä oli pudottanut ja kahmaistuaan kouriinsa vehnäisen leipämöykyn, puhalsi siihen tuimasti ennenkuin laski sen pöydälle.
Ilja Iljitsh istahti einehtimään, mutta Sakariias jäi jonkun välimatkan päähän seisomaan katsellen häntä syrjästä. Nähtävästi aikoi hän jotakin sanoa.
Mutta Oblomov se vain maiskutteli kääntämättä vähintäkään huomiota
Sakariiakseen.
Sakariias siis rykäsi pari kertaa.
Oblomov ei ollut siitäkään milläänkään.
— Talonisäntä se äskettäin taas lähetti sanomaan, — äännähti Sakariias vihdoin arasti, — että se urakkamies oli käynyt hänen luonaan ja pyytänyt saada tarkastaa meidän huoneitamme? Ja siitä asunnonmuutosta ne yhä…
Ilja Iljitsh vain söi vastaamatta sanaakaan.