— No!
— Herätkää toki; Aleksander Feodoritsh on täällä.
— Missä on Aleksander Feodoritsh? kysyi Maria Mihailowna katsoen suoraan Aleksanderiin ja asettaen paikoilleen syrjälle siirtyneen myssynsä. — Ah, Tekö se olette, Aleksander Feodoritsh. Olkaa niin hyvä! Minä istuin tähän ja nukuin, en tiedä itsekään kuinka, varmaan se on ilman vaikutusta. — Liikavarvastakin alkaa pakottaa — se ennustaa sadetta. Nukuin ja uneksin, että Ignatjew ilmoittaa vieraita tulevan, mutta en ymmärtänyt ketä. Kuulen, että ovat tulleet, mutta kutka — siitä en pääse selville. Samassa Nadinka huusi ja minä heräsin paikalla. Istukaa, Aleksander Feodoritsh. Oletteko ollut terve?
— Kyllä, kiitos!
— Onko Piotr Ivanitsh terve?
— Jumalan kiitos, kyllä.
— Miksi hän ei koskaan tule meitä katsomaan? Ajattelin viimeksi eilen: vaikkapa kerrankin tulisi, mutta ei, — varmaan on työssä kiinni.
— Alituisesti, sanoi Aleksander.
— Teitäkään ei ole näkynyt pariin päivään! jatkoi Maria Mihailowna. — Aamulla kun heräsin, niin kysyin, miten Nadinkan laita on? Hän makaa vielä, sanoivat. — No, maatkoon vaan, sanoin minä, koko päivät on hän ulkoilmassa — puutarhassa, ilmat ovat kauniita, hän väsyy. Hänen iällään nukutaan sitkeästi, ei ole sama kuin minun: uskotteko, semmoinen kumma unettomuus on välistä? Oikein käy ikäväksi, lieneekö vika hermoissa vai missä — en tiedä. Tuovat minulle esimerkiksi kahveeta: minähän aina juon sängyssä — juon ja ajattelen: "mitä se merkitsee kun Aleksander Feodoritshia ei näy? Lieneekö hän terve?" Nousen vuoteeltani ja näen että kello on 11 — pyydän nöyrimmästi! Palvelijatkaan eivät virka mitään. Menen Nadinkan luo, hän ei ole vielä herännytkään. Minä herätän hänet. "Jopa on aika nousta: kello on kohta 12. Mikä sinua vaivaa?" Minä käyn hänen jälessään kuin lapsenpiika. Tahallani päästin kotiopettajattaren pois, ettei olisi vieraita. Kun rupeaa luottamaan vieraisiin, niin voi Jumala ties' mitä tapahtua. Ei! minä olen itse pitänyt huolta hänen kasvatuksestaan, katson ankarasti, en päästä häntä askeltakaan luotani ja voin sanoa, että Nadinka sen tuntee: minulta salaa ei hän voi ajatustakaan päästää. Minä näen hänet aivan kuin lävitse… Samassa tuli kokki. Hänen kanssaan puhuin tunnin verran; sitten luin "Memoires du diable"… äh, mikä miellyttävä kirjailija Soulie on! Miten miellyttävästi hän kuvailee! Sitten tuli naapurimme Maria Ivanowna miehineen, enkä ole yhtään huomannut, miten aamu on kulunut, näen, että kello käy jo neljättä ja aika on päivälliselle… Ah niin! Miksi ette tullut päivälliselle? Me odotimme teitä viiteen asti.
— Viiteen asti? sanoi Aleksander. Maria Mihailowna, minä en voinut mitenkään tulla: virka pidätti minua. Pyydän, ett'ette odottaisi minua koskaan kauemmin kuin neljään asti.