— Minä sanoin myös, mutta Nadinka se vaan sanoi: odotetaan ja odotetaan.
— Minä? Ah, ah, mamma, mitä sanotte? Enkö minä juuri sanonut: "mamma, aika on ruveta päivälliselle, mutta Te sanoitte: ei, pitää odottaa; Aleksander Feodoritsh ei ole kaukaan aikaan ollut: varmaan hän tulee päivälliselle."
— Kuulkaa, kuulkaa! sanoi Maria Mihailowna, nyykyttäen päätään: — ah, miten kunnoton hän on! omat sanansa jo minun suuhuni panee!
Nadinka käänsi selkänsä, meni kukkaisten väliin ja alkoi ärsyttää papukaijaa.
— Minä sanoin: "no, miten Aleksander Feodoritsh enää tulisi?" jatkoi Maria Mihailowna: "Kello on jo puoli viisi." Mutta hän sanoi: — "ei, mamma, pitää odottaa — kyllä hän tulee." — Katson taasen kelloa, se on neljännestä vailla: "Varmaan Aleksander Feodoritsh on vieraisilla, ei hän tule; minun on nälkä." — "Ei", vastasi hän, "vielä pitää odottaa viiteen." Niin hän minua kiusasi nälällä. Eikö ole totta neitiseni?
"Popka, popka!" kuului kukkaisten takaa, "missä olit tänään päivällisellä, sedänkö luona?"
— Mitä? Menipä piiloon! jatkoi äiti. Näkyy, että hävettää katsoa
Jumalan valkeutta!
— Ei laisinkaan, vastasi Nadinka, tullen pois kukkaisryhmän takaa ja istui ikkunan viereen.
— Niinpä et ole istunut päivällisellekään, sanoi Maria Mihailowna — pyysi vaan kupillisen maitoa ja moni puutarhaan; niinpä hän ei syönyt päivällistä. Vai mitä? Katsopas minua suoraan silmiin, neitiseni.
Aleksander hämmästyi tästä kertomuksesta. Hän katsahti Nadinkaan, mutta tämä käänsi hänelle selkänsä ja alkoi nyppiä muuri-vihreän lehteä.