— Mamma hyvä, sanoi hän. No istu, istu! vastasi hän pyyhkien hätäisesti kyyneleitään — minulle jäi vielä paljon puhumista. Mitä minä tahdoinkaan sanoa? Nyt sen unhotin ja… Näetkös tuota nykyistä muistiani… niin! seuraa paastoja, ystäväni: se on suuri asia! Keskiviikkoina ja perjantaina — Jumala antaa sitten anteeksi! Mutta suuressa paastossa — Herra varjelkoon! Näetkös Michail Michailitshia pidetään järkevänä miehenä, mutta mitä hänessä on! Olkoonpa suuri paasto tahi muu aika, — aina hän vaan syö lihaa. Oikein hiukset nousevat päässä pystyyn. Hän kyllä auttaa köyhiä, mutta luuletko hänen apunsa olevan Jumalalle kelvollisen? Kerran hän antoi eräälle vanhukselle vaskirahan, tämä otti sen, mutta itse hän kääntyi ja sylkäsi. Kaikki kumartavat häntä silmien edessä ja puhuvat Jumala ties mitä, mutta selän takana ristivät silmiään ja muistelevat häntä kuin pahaa henkeä.
Aleksander kuunteli hiukan kärsimättömänä ja katsahteli silloin tällöin akkunasta, kaukaista tietä. Äiti vaikeni hetkiseksi.
— Ja ennen kaikkea, varjele terveyttäsi, jatkoi hän. — Jos sattuisit sairastumaan, josta Herra varjelkoon! — vaarallisesti, niin kirjoita, minä kokoon kaikki voimani ja tulen luoksesi. Kuka siellä hoitaisi sinua? Ehkä vielä tyhjentäisivät kaikki sairaalta. Älä käy yöllä ulkona; petollisia ihmisiä pakene! Säästä rahoja… oh, säästä niitä onnettomuuden päiviksi. Käytä niitä järjellisesti. Niistä kirotuista lähtee kaikki hyvä ja paha. Älä tuhlaa, älä anna tulla turhia kulunkeja. Sinä tulet saamaan täsmälleen kaksituhatta ja viisisataa ruplaa minulta vuodessa. Kaksituhatta viisisataa ruplaa, se ei ole pikkuinen summa! Älä rupea ylellisyyttä harrastamaan, äläkä muutakaan semmoista, vaan älä kiellä itseltäsi sitä, mikä ei ole kohtuuden rajojen ulkopuolelta; jos mielesi tekee keskustella — älä ole saita. — Viinalle älä antaudu — oh, se on ihmisen ensimmäinen vihollinen! Vielä (tässä puhui hän matalammalla äänellä) varo naisia! Kyllä minä heidät tunnen. Löytyy niitä semmoisia hävyttömiä, että itse hyppäävät kaulaan, kun huomaavat tuollaisen…
Rakkaudella katsahti hän poikaansa. — — Jo riittää, mammaseni. Minä olisin jo syönyt aamiaista, sanoi hän melkein harmistuneena.
— Paikalla, paikalla… vielä yksi sana. Naineita naisia älä himoa, kiiruhti hän sanomaan loppuun, se on suuri synti! "Ei sinun pidä himoitseman lähimmäisesi emäntää", on sanottu käskyssä. Ehkä siellä jonkinlainen saa sinut jo häihin asti viekotelluksi — Jumala varjelkoon — en voi semmoista ajatellakaan. Kyllä ne ovat valmiit vetämään ansaansa, kun näkevät olevan rahoja ja muuten miellyttävän. Jos sentään päällysmiehesi tahi jonkun kuuluisan ja rikkaan ylimyksen mieli sinuun palaisi ja hän tahtoisi antaa sinulle tyttärensä, niin sitten sopii, mutta kirjoita minulle; tulen vaikka millä tavalla katsomaan etteivät pistäisi sinulle vaikka millaista saadakseen sitä käsistään pois; vanhanpiian tahi muun kelvottoman. Tämmöistä halukkaasti jokainen itselleen viettelee. No, jos itse rakastuisit ja sattuisi hyvä tyttö — niin — tässä hän puhui vielä hiljemmin… Sofian voi sysätä syrjäänkin. (Ämmä oli rakkaudesta poikaansa valmis ajattelemaan väärinkin.) Tosiaankin mitä Maria Karnovna on saanut päähänsä. Et sinä ole hänen tyttärelleen pari. Maatyttö! Sinut vielä toisellaisetkin mielellään omistaisivat.
— Sofianko! Ei mamma, minä en häntä koskaan unhota! sanoi Aleksander.
— No, no, rauhoitu, ystäväiseni, rauhoitu, minä sanoin vaan suotta. Palvele ensin, tule takaisin, niin sitten mitä Jumala antaa; eiväthän morsiamet karkaa! Jos et unhota, niin tuota… Jos, taas…
Hän aikoi sanoa jotain, vaan ei tahtonut uskaltaa, kumartui sitten hänen korvaansa ja kysyi hiljaan:
Mutta etkö unhota… äitiäsi?
— Kas kuinka pitkälle pääsitte puheellanne, katkasi poika, — käskekää pian tuomaan esille mitä teillä on syötävätä; mannaruokaako, vai mitä? Unhottaa teidät! Kuinka tuommoista voitte ajatella? Jumala minua rankaisee…