— Taukoa, taukoa, Sascha, puhui hän kiiruusti — miksi sinä huudat, oman pääsi päälle rangaistusta! Älä, älä! Olkoon miten tahansa, vaikkapa tapahtuisikin semmoinen synti, anna minun yksin kärsiä. Sinä olet nuori, elämäsi vasta alkaa, sinä saat ystäviä, kun nait — nuori vaimo täyttää kyllä äitisi sijan, kaikki. — Ei, Jumala sinua siunatkoon, niinkuin minä sinua siunaan.
Hän suuteli poikansa otsaa ja siihen hänen neuvonsa loppuivat. —
— Kumma kun ei yksinään tule? — sanoi hän: — ei Maria Karpovna, ei Anton Ivanitsh eikä pappikaan? Johan päivällisjumalanpalveluksen olisi pitänyt loppua! Kas tuolla näkyy joku tulevan! Taitaa olla Anton Ivanitsh… niin se onkin; siinä hän tulee, kun hänestä puhutaan.
Kuka ei tuntisi Anton Ivanitshia. Hän on se ikuinen juutalainen. Hän on aina ollut olemassa ja joka paikassa jo muinaisinakin aikoina, eikä ole koskaan loppunut olemasta. Hän on ollut läsnä sekä kreikkalaisissa että roomalaisissa pidoissa, söi tietysti juottovasikkaa, jonka onnellinen isä oli eksyneen poikansa tulon johdosta teurastanut.
Meidän Venäjällä hän löytyy monessa muodossa. Se, josta nyt puhumme, on tämän kaltainen: Hänellä on parikymmentä sielua pantattuna ja uudelleen pantattua; hän asuu melkein mökissä tahi jossain eriskummallisessa aitan tapaisessa — sisäänkäytävä jostain takaa, hirsien yli, vitsa-aidan vierestä; parikymmentä vuotta on hän yhä luvannut, että ensi keväällä ryhtyy uuden talon rakentamiseen. Taloutta ei hän pidä kotona ollenkaan. Sitä ihmistä ei löydy hänen tuttavistaan, joka olisi hänen luonaan syönyt päivällistä, illallista tahi juonut kupillisen teetä, vaan ei löydy myöskään sitä ihmistä, jonka luona ei hän olisi tehnyt sitä viiteenkymmeneen kertaan vuodessa. Ennen muinoin kävi Anton Ivanitsh puettuna leveissä housuissa ja kasakinissa [takki, jota kasakat käyttävät. Suom. muistutus.], mutta, nyt käytti hän arkipäivinä tavallisia housuja ja takkia, mutta pyhinä hännystakkiakin, Jumala ties mitä mallia. Näöltään hän on lihava, sentähden ettei hänellä ole huolia, murheita eikä mielenliikutuksia, vaikka hän teeskentelee, että muka kaiken ikänsä on elänyt muiden murheilla ja huolilla; onhan se tietty, etteivät muiden murheet meitä kuiveta: mutta niinhän on tapana lausua ihmisillä.
Oikeastaan ei kukaan tarvitse Anton Ivanitshia, mutta hänettä ei tapahdu yksikään juhlallisuus: ei häitä eikä hautajaisia. Hän on kaikissa kutsutuissa päivällisissä ja iltamissa, kaikissa kotineuvottelemisissa; hänettä ei oteta askeltakaan. Ajattelevat kenties, että hän on hyvinkin tarpeellinen, täyttää ehkä jonkun tärkeän tehtävän, antaa jonkin hyvän neuvon, parantaa oikeuden asian, — vielä mitä! Tämänkaltaista tehtävää ei kukaan usko hänelle, sillä hän ei osaa mitään, eikä tiedä mitään: ei oikeusjutuissa, ei välittäjänä eikä sovittajana — ei kerrassaan mitään.
Mutta sen sijaan annetaan hänen esim. viedä terveisiä semmoiselta tämmöiselle, hän vie ehdottomasti ja jääpi samalla aamiaiselle, — tahi antaa sen ja sen tietää, että tunnettu paperi on saatu, mutta millainen, sitä hänelle ei virketa, — eli viedä sinne mesi-pytyn tahi kourallisen siemeniä, mutta ettei vaan kaataisi tahi pudottaisi, — muistuttaa, milloin on nimipäivät. Vielä käytetään Anton Ivanitshia semmoisissa asioissa, joita ei voi palvelijalle uskoa. Sanovat: "Ei sovi Petrushkaa lähettää", sillä se kääntää koko asian. Ei käyköön ennen Anton Ivanitsh. Tahi: Ei, sovi palvelijaa lähettää: Semmoinen tahi tämmöinen voisi pahastua, parempi on lähettää Anton Ivanitshin. Kylläpä kummastuttaisi kaikkia, jos häntä ei olisi jossain päivällisillä tahi iltamassa!
— Mutta missä on Anton Ivanitsh? kysyisi jokainen varmaan kummastuksella. — Mikä hänen on? Ja miksi ei häntä ole?
Päivällinen ei olisi päivällinen ilman häntä. Sitten lähetettäisiin hänen luokseen joku kysymään, mikä hänen on, onkohan sairastunut, tahi onko matkustanut jonnekin? Jos hän sattuisi olemaan sairas, niin omaa sukulaistaan ei ilahutettaisi semmoisella osanotolla.
Anton Ivanitsh lähestyi Anna Pavlownan kättä.