— Teidän setänne on viisas ja miellyttävä ihminen! huomautti kreivi, vähäinen iva äänessään.
Adujew oli ääneti.
Nadinka ei voinut itseään pidättää, hän meni Aleksanderin luo sillä välin kuin kreivi puhui hänen äitinsä kanssa ja kuiskasi hänelle: Eikö teitä hävetä! Kreivi on niin ystävällinen Teille, mutta Te?…
— Ystävällinen! vastasi Aleksander harmilla, melkein ääneen! Minä en ole hänen ystävyytensä vaivainen, älkää toistako tuota sanaa…
Nadinka hypähti pois hänen luotaan ja katseli häntä ainoastaan kaukaa pitkän ajan liikkumattomana, silmät harillaan, sitten hän meni jälleen äidin tuolin taakse eikä ollut huomaavinaan enää Aleksanderia.
Mutta Adujew odotti yhä, kreivin lähtöä, jotta hän voisi vihdoinkin puhua äidin kanssa. Mutta kello löi kymmenen, yksitoista, vaan kreivi ei mennyt ja puhui yhä vaan.
Kaikki esineet, joiden ympärillä tuttavuuden alussa keskustelu pyörii, olivat kuluneet. Kreivi alkoi laskea leikkiä. Hän laski viisaasti leikkiä: hänen leikkipuheissaan — ei ollut vähääkään teeskentelyä, eikä vaatimusta olla teräväjärkinen, oli vaan hauskaa, hänellä oli erinomainen taipumus kertoa hauskasti, ei ainoastaan tarinoita, vaan paljaan uutisen, tapauksen, tahi jollain odottamattomalla sanalla muuttaa totisen asian naurettavaksi.
Äiti ja tytär antautuivat kokonaan hänen sukkeluuksiensa vaikutuksen valtaan, itse Aleksander peitti vastoin tahtoaan useammin kuin vaan yhden kerran suutaan kirjalla, pyrkivän hymyn tähden. Mutta hän oli sydämmessään raivoissaan. Kreivi puhui kaikesta yhtä sujuvasti ja säädykkäästi, niin musikista kuin ihmisistä ynnä vieraista maista. Läksi miehistä ja naisista puhe: hän torui miehiä, niiden joukossa itseäänkin, kiitti sujuvasti naisia ylipäänsä, ja sanoi erittäin emännille muutamia kohteliaisuuksia.
Aleksander mietti kirjailijatointaan ja runojaan. "Kylläpä minä hänet siinä saatan hämille", ajatteli Aleksander. Alkoivat puhua kirjallisuudesta; äiti ja tytär esittivät Aleksanderia kirjailijaksi.
"Nyt hän joutuu hämille", ajatteli Adujew.