Mutta ei laisinkaan. Kreivi puhui sillä tavalla kirjallisuudesta, kuin eihän olisi ikänään muuta toiminutkaan; teki muutamia juoksevia ja sattuvia muistutuksia nykyajan venäläisistä ja ranskalaisista kuuluisista kirjailijoista. Kaiken lisäksi kuului, että hän on ensimmäisien klassillisten kirjailijoiden kanssa ystävyyden suhteissa, vieläpä Pariisissa oli tutustunut muutamien ranskalaisien kanssa. Muutamista hän puhui kunnioituksella, toisia kuvasi hieman ivaten.
Aleksanderin runoja ei hän sanonut tuntevansa eikä kuulleensa niistä…
Nadinka katsoi kummallisesti Adujewiin, juurikuin kysyen: "no veikkoseni? Etpä kauaksi päässyt…"
Aleksander hämmästyi. Rohkeus ja törkeys katosi ja niiden sijaan astui surumielisyys. Hän oli kukon näköinen, jolla on märkä häntä ja joka piiloutuu huonon ilman tähden katoksen alle.
Puhvetissa kilisivät lasit, lusikat, siellä kattoivat pöytää, mutta kreivi ei vaan mennyt. Kaikki toivo katosi. Hän suostui Ljubetskajan kutsumuksesta jäämään illalliselle, syömään viilipyttyä.
— Kreivi, mutta syö viilipyttyä, mutisi Aleksander kateellisesti katsoen kreiviä.
Kreivi söi halukkaasti, jatkoi leikin laskemista, aivankuin olisi ollut kotonaan.
— Ensimmäistä kertaa on hän talossa, häpeämätön, mutta syö kolmen edestä! kuiskasi Aleksander Nadinkalle.
— Mitä sitten! Hänen on nälkä! vastasi tämä hyväsydämmisesti.
Vihdoinkin kreivi läksi, mutta puhua asiaansa oli liian myöhäisiä. Adujew otti hattunsa ja juoksi matkoihinsa. Nadinka saavutti hänet ja ehti saada hänet rauhoittumaan.