— Siis huomenna? kysyi Aleksander.
— Huomenna emme ole kotona.
— No, ylihuomenna. He erosivat.
Ylihuomenna Aleksander tuli aikasemmin. Puutarhaan saakka kuuli hän kamarista tuntemattomia säveleitä…kuului violonselliltä eikä sittenkään violonselliltä…Hän läheni…kuuluu miesääni laulavan ja mimmoinen ääni! Heleä, raitis, joka tuntui menevän aivan naisen sydämmeen. Se tunkeutui Adujewinkin sydämmeen, mutta toisella tavalla: hänen sydämmensä meni tainnoksiin, sitä vihloi surusta, kateudesta, vihasta, himmeästä ja raskaasta aavistuksesta. Aleksander astui ulkoa eteiseen.
— Kuka teillä on? kysyi hän palvelijalta.
— Kreivi Novinsky.
— Onko hän kauan ollut?
— Kuudesta saakka.
— Sano hiljaa neidelle, että minä olen tullut ja että tulen jälleen takaisin.
— Hyvä.