Aleksander meni kulkemaan pitkin huviloita, tuskin huomaten mihin hän astui. Parin tunnin kuluttua hän tuli takaisin.
— Mitä, onko hän vielä täällä? kysyi Aleksander.
— On; hän taitaa jäädä syömään. Rouva käski paistaa pyitä illalliseksi.
— Sanoitko neidelle minusta?
— Sanoin.
— Mitä hän virkkoi?
— Ei käskenyt mitään sanomaan.
Aleksander läksi kotia eikä ilmautunut kahteen päivään. Jumala ties' mitä hän mietiskeli ja tunsi; vihdoin hän läksi Ljubetskille.
Hän näki huvilan, nousi seisoalleen veneessä ja peittäen kädellään silmiään auringon paisteelta, katsoi hän eteensä. Tuolla puiden välissä värähtelee sininen leninki, joka sopii niin mukavasti Nadinkan ylle; sininen väri vaatetti häntä hyvin. Hän puki aina tämän leningin ylleen, kuin tahtoi erittäin miellyttää Aleksanderia. Tämä tunsi sydämmensä keveämmäksi.
"Vai niin! Hän tahtoo korvata minulle hetkisen, tahtomattoman välinpitämättömyytensä", ajatteli hän. "Ei hän ole syyllinen, vaan minä: kuinka voinkaan niin anteeksiantamattomasti käyttää itseäni? Sillä tavoin saa itselleen vaan vihollisia; hän oli vieras ihminen, uusi tuttavuus…hyvin luonnollista, että Nadinka emäntänä… Ahaa! Tuolta hän tulee pensaan kapealta polulta, lähestyy aitaa ja pysähtyy odottamaan…"