— Varsin hyvin.
— Kuinka kauan aikaa?
— Kuukautta kolme.
— Mitenkä tuo on. Minä tunnen häntä viisi vuotta ja pidän häntä yhä kelpo ihmisenä ja jos keltä kuulee, niin kaikki häntä — kiittävät, mutta sinä teet hänet niin mitättömäksi.
— Kauanko aikaa sitten olette alkanut puolustella ihmisiä, setä?
Mutta ennen aikaan, niin…
— Minä olen ennenkin puolustanut kelvollisia ihmisiä. Mutta kauanko aikaa sitten sinä olet ruvennut niitä moittimaan, lakkasit niitä kutsumasta enkeleiksi?
— Silloinkun en vielä tuntenut, mutta nyt… oi ihmiset, ihmiset! surkuteltava suku, joka ansaitsee naurua ja pilkkaa! Tunnustan, että olen kokonaan syyllinen, kun en totellut, silloinkuin neuvoitte olemaan kaikessa varoilla…
— Neuvon nytkin; varoilla oleminen ei tee pahaa: jos huomaa, näkyy että on konna — et tule petetyksi, jos taasen on kunnon ihminen — se on mieluisa havainto.
— Näyttäkää minulle, missä on kunnon ihmisiä, sanoi Aleksander halveksimalla.
— Vaikkapa sinä ja minä — millä tavalla emme olisi kunnon ihmisiä?
Kreivi, koska hänestä kerran läksi puhe, on myöskin kunnon ihminen.
Vähäkö niitäkö löytyy? Jokaisella on jotakin huonoa… eivät kaikki
ole heistä pahojakaan, eivätkä kaikki ole kunnottomia.