Aleksander oli mennyt oven luo, mutta oven luona istui hän tuolille kovin murheisena.
— Kenen luo pitää mennä, keltä hakea osanottoa?… sanoi hän hiljakseen.
— Kuule, Aleksander! aloitti Piotr Ivanitsh, pyyhkien pöytäliinalla suutaan ja työntäen nojatuolia lähemmäksi veljen poikaa! Näen, että sinun kanssasi pitää puhua todella, eikä leikillä. Puhutaan siis. Sinä tulit minulta hakemaan apua: minä autan sinua, mutta toisella tavalla;; kuin sinä luulet ja sillä ehdolla että — tottelet. Älä kutsu ketään varamiekkailijaksi: siitä ei tule mitään hyötyä. Turhasta tehdään historia, se leviää ympäri, sinua pilkataan tahi vielä pahempi, siitä voi tulla pahennusta. Ei kukaan tule, mutta jos viimeinkin löytyisi semmoinen hullu, niin kaikki olisi sittenkin turhaa: kreivi ei tule taistelemaan, minä tunnen hänet.
— Eikö tule! Sitten hänessä ei ole pisaraakaan kunniantuntoa! huomautti Aleksander häijysti. En olisi luullut hänen olevan siihen määrään halvan!
— Hän ei ole halpa, vaan järkevä.
— Teidän mielestänne minä vaan olen typerä?
— E… et, olet rakastunut, sanoi Piotr Ivanitsh venyttäen.
— Jos Te, setä, aiotte selittää minulle kaksintaistelun järjettömyyden ikäänkuin varoilla olemiseksi, niin sanon edeltäpäin — turha, vaiva: minä pysyn päätöksessäni.
— Ei: se on jo aikoja sitten näytetty toteen, että tappeleminen on — ylipäänsä hulluutta; mutta tappelevat nuo kuitenkin; vähäkö aasia löytyy? Ei niille saa järkeä kalloon, Minä tahdon näyttää toteen, että juuri sinun ei pitäisi tapella.
— Olen utelias kuulemaan miten voitte vakuuttaa minulle.