— Kuule siis minua. Sanos minulle, kenelle sinä oikeastaan olet vihoissasi, kreivillekö vai tuolle… mikä hänen nimensä on… Anjutako?
— Kreiviä en kärsi, tyttöä halveksin, sanoi Aleksander.
— Aloittakaamme kreivistä. Olkoon vaikka niin, että hän suostuu sinun vaatimukseesi, olkoon niinkin, että sinä löydät jonkun hullun todistajaksi — niin mitä siitä lähtee? Kreivi tappaa sinut kuin kärpäsen, mutta jälestäpäin rupeavat kaikki sinulle nauramaan; siis hyvä kosto! Mutta ethän sinä tätä tahtoisi, sinähän tahtoisit tappaa kreivin.
— Sitä ei tiedetä, kuka kenen tappaa, sanoi Aleksander.
— Ihan varmaan tappaa hän sinut. Ethän sinä taida osata ensinkään ampua, mutta sääntöjen mukaan on ensimmäinen laukaus — kreivin.
— Siinä päättää Jumalan tuomio.
— No, valta on sinun — kyllä se päättää kreivin hyödyksi. Sanotaan, että kreivi viidentoista askeleen päästä niin vaan satuttaa, mutta sinun menee kuin kiusalla ohitse! Olkoon niinkin, että Jumalan tuomio antaa semmoisen kömpelyyden ja vääryyden tapahtua: sinä saisit hänet jotenkin satunnaisesti tapetuksi. — Parempiko se olisi? Luulisitko sillä saavasi palaamaan kaunottaresi rakkauden? Et, hän ei voisi sinua kärsiä, ja sitten annettaisi sinut vielä sotamieheksi. Mutta tärkein on se, että toisena päivänä alkaisit epätoivossa repiä tukkaasi ja kylmenisit paikalla rakastetullesi…
Aleksander kohotti halveksien olkapäitään.
— Te keskustelette hyvin sujuvasti setä, virkkoi hän, sanokaa mitä minun pitäisi tehdä tilassani?
— Ei mitään! Jättää asia sillensä: se on jo pilattu.