— Jättää onni hänen käteensä, antaa hänen tulla ylpeäksi omistajaksi… oh! Voisiko mikään uhkaus saada minut asettumaan? Te ette tiedä minun kärsimyksiäni! Te ette ole koskaan rakastunut, ja aiotte Teidän kylmällä moralillanne hämmentää minut… Teidän suonissanne virtaa maitoa, eikä verta…
— Jo riittää loruja Aleksander! Vähäkö maailmassa löytyy semmoisia kuin sinun — Mariasi tai Sofiasi, vai mikä se olikaan?
— Häntä kutsutaan Nadinkaksi.
— Nadinkako? Mutta kuka on Sofia?
— Sofia… hän on maalla, sanoi Aleksander vastenmielisesti.
— Näetkös, jatkoi setä, siellä on Sofia, täällä on Nadinka, mutta kolmannessa paikassa vielä Maria. Sydän on kuin syvä kaivo: siitä ei löydä pian pohjaa. Se rakastaa vanhuuteen saakka…
— Ei, sydän rakastaa kerran vaan.
— Ja sinä toistat mitä olet muilta kuullut. Sydän rakastaa niin kauan, kunnes ei ole kadottanut kaikkea voimaansa. Se elää omaa elämäänsä niinkuin kaikki ihmisessä, sillä on nuoruutensa ja vanhuutensa. Jos ei yksi rakkaus onnistu, niin se menee tainnoksiin ja on ääneti toiseen rakkauteen asti; jos toisessa taas hämmennetään, eroitetaan ja — taipumus rakastamiseen jää käyttämättömäksi kolmanteen, neljänteen asti, siksi kunnes sydän panee viimeinkin kaikki voimansa yhteen onnelliseen kohtaukseen, jossa ei mikään hämmennä, mutta sitten vähitellen ja hitaasti kylmenee. Toisille onnistuu rakkaus ensimmäisellä kerralla, siitä ovat he ruvenneet huutamaan, että voi rakastaa ainoastaan kerran. Niin kauan kuin ihminen ei ole vanha, vaan nuori…
— Aina Te, setä, puhutte nuoruudesta, luultavasti aineellisesta rakkaudesta…
— Siksi puhun nuoruudesta, kun vanhuuden rakkaus on hairahdus, muodottomuus. Mikä on aineellinen rakkaus? Semmoista rakkautta ei löydy, taikka se ei ole rakkautta, aivan kuin ei se ole myöskään puhdasta ihanteellista rakkautta. Rakkauteen ottaa yhtä paljon osaa niin sielu kuin ruumiskin; päinvastaisessa tapauksessa se ei ole täydellinen; me emme ole henkiä emmekä luontokappaleita. Itsehän sanoit "suonissanne virtaa maitoa, eikä verta".