— Kieltää seiväs kädessä! keskeytti setä. Me emme ole Kirkisien aroilla. Sivistyneessä maailmassa löytyy muita aseita. Siksipä olisi tarvinnut ryhtyä ajoissa ja toisin keinoin taisteluun kreivin kanssa toisella tavalla, sinun kaunottaresi nähden.
Aleksander katseli setää käsittämättömänä.
— Millaiseen kaksintaisteluun? kysyi hän.
— Minä sanon heti. Mitenkä olet tähän saakka menetellyt?
Aleksander kertoi monien vääntelemisien, pehmennyksien, kiertelemisien ja keikistelemisien perästä koko asian juoksun.
— Näetkös? Itse olet kaikkeen syyllinen, sanoi Pjotr Ivanitsh, kulmakarvat rypistettyinä, kuultuaan jutun. Miten paljon olet tyhmyyksiä tehnyt! Ah Aleksander, kova onni on sinut tänne tuonut! Ei olisi tämän tähden maksanut tulla! Sinä olisit voinut tehdä kaiken tämän sielläkin, kotonasi, järvellä tätisi kanssa! Kuinka saattaakaan tehdä tuommoisia lapsellisuuksia, tuhmuuksia… tulla hurjaksi? Hyi! Kuka nykyaikana tekee niin? Mitä jos sinun… mikähän onkaan? Juliasi… kertoo kreiville? Mutta ei, sitä ei tarvitse pelätä, Jumalan kiitos. Hän on varmaan niin järkevä, että hän on sanonut vastaukseksi kreivin kysymykseen teidän välistänne…
— Mitä on hän sanonut? kysyi Aleksander kiiruusti.
— Että hän on sinua peijannut, että sinä olit rakastunut, että sinä olet vastenmielinen, olet häntä kyllästyttänyt… niinkuin he aina tekevät…
— Te arvelette, että hän… niin vaan… sanoi? kysyi Aleksander kalveten.
— Kaikitta epäilyksittä. Kuvitteletko sinä tosiaan, että hän kertoisi, kuinka te kokoilitte yhdessä siellä puutarhassa keltasia kukkasia? Mikä yksinkertaisuus!