— Entäs kaksintaistelu kreivin kanssa? kysyi Aleksander kärsimättömänä.
— Kuule sitten: sinun ei olisi pitänyt olla törkeä, välttää häntä ja tehdä hänelle virnailuja, vaan päinvastoin, vastata hänen kohteliaisuuteensa kaksin, kolmin, kymmenin kerroin mutta tuota, mikä hän nyt onkaan? Nadinkaa — taisin osata — ei olisi pitänyt ärsyttää soimauksilla, olla kärsivällinen hänen oikuilleen, näyttää siltä ettet muka huomaa mitään, ettei sinulla ole ajatustakaan petoksesta, niinkuin mahdottomasta asiasta. Ei olisi pitänyt antaa heidän tulla niin hyviksi ystäviksi, vaan hajoittaa taidolla, aivankuin huomaamatta, heidän kohtauksensa silmästä silmään, olla jokapaikassa heidän kanssaan, ratsastaakin heidän kanssaan, mutta sillä välin kaikessa hiljaisuudessa kutsua taisteluun hänen nähdensä kilpakosijaa, varustautua siihen ja ponnistaa kaikki järjen voimat, valmistaa ensimmäisen patterin teräväjärkisyydestä, viekkaudesta ja sitten sitä… repiä ja voittaa kilpakosijan heikot puolet, aivankuin tahtomatta, tarkoituksetta, hyväsydämmisesti, vieläpä vastoin tahtoa, säälillä, ja vähitellen riistää koristukset hänen yltään, jolla nuori mies kiemailee kaunottaren edessä. Olisi pitänyt huomata, mikä hänessä kaikkein enin lumoaa ja sokaisee, ja sitten taitavasti ryhtyä niiden paikkojen selittämiseen, selittää ne yksinkertaisesti, esittää ne oikeassa muodossaan, näyttää, että uusi sankari… on sitä ja sitä… että hän on pannut ylleen vaan juhla-puvun… Mutta tehdä kaiken tämän kylmäkiskoisesti, kärsivällisyydellä, taidolla — siinä on oikea kaksintaistelu nykyisellä vuosisadalla! Vaan mistä sinä sen tietäisit.
— Sen ohessa Piotr Ivanitsh joi lasillisen ja kaasi paikalla jälleen viiniä.
— Iljettävät viekkaudet! Tarttua kavaluuteen omistaakseen naisen sydäntä!… huomautti Aleksander inholla.
— Mutta tarttua seipääsen: onko se muka parempi? Viekkaudella voi pitää puolellaan jonkin ystävyyden, mutta väkivallalla en sitä luule voitavan. Halun poistaa kilpakosijan, sen minä käsitän: siinä toimitaan sen vuoksi, että säilytettäisi itselleen rakastettu nainen, estettäisi ja poistettaisi vaara — se on hyvin luonnollista! Mutta lyödä häntä sentähden, että hän on voittanut rakkauden puolelleen — se on aivan sama kuin koskettaa itseään ja sitten lyödä sitä paikkaa, jota on koskettanut niinkuin lapset tekevät. Tee niinkuin tahdot, mutta kreivi on syytön! Sinä, niinkuin huomaan, et käsitä sydämmen salaisuuksia; siksi sinun rakkauden seikkasi ja novellisi ovat niin huonoja.
— Rakkauden seikat! sanoi Aleksander pudistaen halveksien päätään:
Onko viekkaudella voitettu rakkaus viehättävä ja kestävä?
— En tiedä lieneekö se viehättävä, se on miten jokainen tahtoo ja minun mielestäni ihan yhdentekevää. Minulla ylipäänsä ei ole korkeita ajatuksia rakkaudesta — sen sinä tiedät; minusta vaikk'ei sitä olisi olemassakaan… mutta millä kestävyyttä on, — on sillä merkitystäkin. Sydämmeen ei voi suoraa päätä vaikuttaa. Se on kummallinen leke: kun ei tiedä, mitä kieltä koskettaa, niin se alkaa soittaa, Jumala ties mitä. Voita rakkaus millä tahdot, mutta pidätä sitä järjellä. Viekkaus on yksi järjen puoli; iljettävää siinä ei ele mitään. Ei tarvitse nöyristää kilpakosijaa ja ottaa avukseen panettelemista: sillä yllyttää kaunottaren itseänsä vastaan…; pitää ainoastaan puistella kosijasta se kiilto, jolla hän sokaisee kaunottaresi silmät, tehdä hänet tytön silmissä tavalliseksi jokapäiväiseksi ihmiseksi, vaan ei sankariksi. Minä luulen, että on anteeksi annettava, jos omaisuuttaan varjelee hienolla viekkaudella; sitä ei halveksita sota-asioissakaan. Sinä nyt tahdoit naida: hyvä aviomies olisit ollut, jos olisit hennosti vaimoasi kohdellut, mutta kilpakosijalle näyttänyt seivästä — niin kylläpä… Piotr Ivanitsh osoitti kädellään otsaa.
— Sinun Varinkasi on kahtakymmentä prosenttia viisaampi sinua, sillä hän esitti odottamaan vuoden.
— Voisinko minä viekotella jos osaisinkin? Siihen tarvitaan rakkautta toisella tavalla kuin minä rakastan. Toiset teeskentelevät tunnin verran kylmyyttä, eivät tule moneen päivään — se siis vaikuttaa… Mutta voisinko minä teeskennellä, laskea leikkiä, kun häntä nähdessäni hengitykseni lakkasi ja polvet letkuivat allani, kun minä olin kaikkea valmis kärsimään, kun vaan sain häntä nähdä… Ei! Puhukaa mitä tahansa, mutta minua hurmaa enemmän — rakastaa kaikilla sielun voimilla, vaikkapa kärsiäkin, kuin olla rakastettu rakastamatta, tahi rakastamalla jotenkin puolinaisesti, ajanvietoksi vastenmielisen suunnitelman mukaan, leikitellä naisen kanssa, kuin kamarikoiran, mutta sitten työntää pois luotaan…
Piotr Ivanitsh pudisti olkapäitään.