Kyyneleet rupesivat nyt kovemmin tulvimaan.
— Jos minulle olisi jäänyt se lohdutus, jatkoi hän, että minä olisin asianhaarain tähden hänet kadottanut, jos häntä olisi pakoitettu… vaikkapa olisi kuollutkin… silloinkin olisi ollut helpompi kantaa… mutta ei, ei… toinen hänet on vienyt! Tämä on kauheata, sitä ei voi kantaa! Eikä minulla ole keinoja riistää hänet rosvolta: Te olette tehneet minut aseettomaksi… mitä minun pitää tehdä? Neuvokaa minua! Minua ahdistaa, minuun koskee… oi ikävätä, oi kärsimystä! Minä kuolen…minä ammun itseni…
Hän nojasi kyynäspäillään pöytää vasten, peitti päänsä käsillään ja itki kovasti ääneen.
Piotr Ivanitsh vaipui ajatuksiinsa. Hän kulki pari kertaa kamarin yli, seisattui sitten Aleksanderin kohdalle ja raapi päätään, eikä tiennyt; mitä hänen piti sanoa.
— Juo viiniä, Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh niin hellästi kuin hän suinkin voi, kenties se on — sitä…
Aleksander ei virkkanut mitään, hänen hartiansa ja päänsä kohosivat suonenvedon tapaisesti; hän itki yhä. Piotr Ivanitshin otsa meni ryppyyn, hän viittasi kädellään ja meni pois kamarista.
— Mitä minun pitää tehdä Aleksanderin kanssa? sanoi hän vaimolleen. — Hän rupesi siellä luonani ulvomaan ja ajoi minut pois; minä olen ihan kiusautunut hänen kanssaan.
— Ja sinä jätit hänet niin vaan? kysyi tämä. — Voi raukkaa! Päästä, minä menen hänen luokseen.
— Et sinä saa mitään toimeen: hänellä on senlainen luonne. Hän on tullut ihan tätiinsä: se on yhtä herkkäitkuinen. Minä koetin häntä kylläkin vakuuttaa.
— Vakuutitko ainoastaan?