— Ryhdy työhön.
— Se on kaikki totta: Te ja Teidän kalttaisenne voivat ajatella niin. Te olette luonteeltanne kylmä… Teidän sielunne ei ole taipuisa mielenliikutuksiin…
— Kuvitteletko sinä, että sinulla on voimallinen sielu? Eilen olit ilosta seitsemännessä taivaassa, mutta kun on vähän sitä lajia… niin et osaa kantaa surua.
— Höyryä, höyryä! sanoi Aleksander heikosti, tuskin puolustaen itseään. Te ajattelette, tunnette ja puhutte aivan kuin höyryvaunut kulkisivat rautatiekiskoilla: tasaisesti, sujuvasti, rauhallisesti.
— Toivon, ettei se ole hullumpaa: parempi kuin vieriä radalta putoo kuoppaan, niinkuin sinä nyt, eikä voi enää nousta jaloille. Höyry, höyry! Mutta höyry, näetkös, tekee ihmisille kunniaa. Siinä keksinnössä on alku, joka tekee meistä ihmisen; surusta osaa luontokappalekin kuolla. On ollut esimerkkejä, että koirat ovat kuolleet isäntiensä haudoille tahi läkähtyneet ilosta kun pitkän eron perästä ovat isännän tavanneet. Mikä kunnia siinä on? Mutta sinä luulit olevasi erilainen olento, korkeampaa laatua, eriskummallinen ihminen…
Piotr Ivanitsh katsahti veljensä poikaan ja pysähtyi yht'äkkiä.
— Mitä? Luulen että sinä itket? kysyi hän ja kasvonsa pimenivät, se on, hän punastui.
Aleksander oli ääneti. Viimeiset todistukset laimistivat hänen kokonaan. Ei ollut mitään sanottavaa vastaan, mutta hän oli vallitsevan tunteensa vaikutuksen alla. Hän muisti kadonnutta onneaan, sitä, jota nyt toinen… Kyyneleet juoksivat karpaloina pitkin poskia.
— Ai, ai, ai! Häpeä! sanoi Piotr Ivanitsh. Sinä vielä miehestä käyt!
Älä Herran tähden itke minun näkyvissäni!
— Setä! Muistelkaa nuoruutenne vuosia, sanoi Aleksander nyyhkien — voitteko Tekään kantaa rauhallisesti ja välinpitämättömästi kaikkein karvaamman loukkauksen, jonka ainoastaan kohtalo ihmiselle lähettää? Elää puolitoista vuotta semmoista täydellistä elämää ja äkkiä ei ole jälellä mitään! Tyhjyyttä vaan… Tämän sydämmellisyyden perästä kavaluutta, umpimielisyyttä, kylmyyttä — minua kohtaan. Jumalani! Löytyneekö suurempaa kärsimystä. Helppoa on toisesta sanoa "hänet petettiin", mutta itse kokea? Kuinka Nadinka on muuttunut! Kuinka hän on ruvennut pukeutumaan kreivin tähden! Välistä kun menin heille, niin hän kalpeni, tuskin saattoi puhuakaan… valehteli… oh, ei…