— Ah! keskeytti Piotr Ivanitsh harmistuneena. Iljettää kuulla tuommoisia loruja!
— Minä olisin jumaloinut Nadinkaa, jatkoi Aleksander, en olisi kadehtinut mitään onnea maailmassa; Nadinkan kanssa olin uneksinut viettää koko elämäni — entäs nyt? Missä tuo jalo, suuri rakkaus on, josta minä uneksin? Se on pelattu loppuun tyhmänä, pikku ilveilynä, sisältävänä huokauksia, kuvaelmia, mustasukkaisuutta, valhetta, teeskentelyä — Jumalani! Jumalani!
— Minkätähden sinä kuvittelit semmoista, jota ei ole olemassa? Enkö minä ole sinulle sanonut että tähän saakka olet tahtonut elää semmoista elämää, jota ei ole? Sinun mielestäsi ihmisellä on siinä kyllin tehtävätä, että hän on rakastajana, miehenä ja isänä… muusta kaikesta et tahdo mitään tietää. Sen kaiken yllä on ihminen kansalainen, hänellä on joku kutsumus, toimi — olkoon hän sitten kirjailija, hoviherra, sotamies, virkamies, tehtailija… Mutta sinun mielestäsi peittää kaiken tämän rakkaus ja ystävyys… mikä Arkadia! Olet lukenut romaneja, kuunnellut tätiäsi siellä korvessa ja tulit niillä käsitteillä tänne. Keksit toki jotakin — jalon intohimon.
— Niin, jalon!
— Ole tuossa, pyydän nöyrimmästi! Löytyykö jaloja intohimoja?
— Kuinka niin?
— Niinpä vaan. Eikö intohimolla tarkoiteta sitä, että tunne, myötätuntoisuus, mieltymys, tahi muu semmoinen — on noussut siihen määrään, että järki kieltäytyy toimimasta? Mitä jaloa siinä sitten on? En minä ymmärrä; yksi hulluus vaan — se ei ole ihmisellistä. Minkätähden sinä ainoastaan katselet kunniamerkin toisia puolta? Minä tarkoitan rakkautta — katso toistakin niin huomaat, ettei rakkaus ole mikään hulluin kapine. Muistele niitä onnen hetkiäkin: silloin suhisit korvani lukkoon.
— Oh, älkää muistuttako, älkää muistuttako! sanoi Aleksander viitaten kädellään. Teidän on helppo siten puhua, kun olette varma rakastamastanne naisesta; tahtoisin nähdä, mitä Te tekisitte minun sijassani.
— Mitäkö tekisin?… Matkustaisin haihduttamaan… tehtaalle. Etkö tahdo huomenna tulla?
— Ei, me emme koskaan sovi Teidän kanssanne lausui Aleksander surullisesti. Teidän katsantotapanne elämästä ei minua rauhoita, vaan työntää minut siitä pois. Minun on ikävä, sieluni löyhähtelee kylmää. Tähän asti suojeli rakkaus minua kylmällä; sitä, ei ole enää ja — sydämmessä on kaiho; minua hirvittää, minun on ikävä…