— Riippuiko se hänestä, että hän kreiviin rakastui? Olethan itse sanonut, ettei pidä tunteitaan pidättää, mutta kun tuli itsestään kysymys, niin miksi hän rakastui? Miksi se kuoli, tahi tämä tuli hulluksi? — Miten semmoisiin kysymyksiin voi vastata? Täytyyhän rakkauden joskus loppua: se ei voi ikuisesti jatkua.
— Mutta voi! Minä tunnen itsessäni sen sielun voiman: minä rakastaisin ikuisella rakkaudella…
— Kyllä kai! Mutta kun sinua rakastettaisi kovemmin… niin tuota… pötkisit pakoon! Kaikki on niin, kyllä minä tunnen!
— Olkoon niin, että hänen rakkautensa olisi loppunut, sanoi
Aleksander. Mutta miksi se loppui niin?
— Eikö se ole yhdentekevää? Rakastettiinhan sinua, nautithan — nyt se jo riittää.
— Hän antautui toiselle! puhui Aleksander, tullen kalpeaksi.
— Sinä varmaan olisit tahtonut, että hän olisi salavihkaa rakastanut toista, mutta olisi vakuuttanut sinulle rakkautta? No, päätä itse, mitä hänen piti tekemän, onko syyllinen?
— Oh, minä kostan hänelle! sanoi Aleksander.
Sinä olet kiittämätön, jatkoi Piotr Ivanitsh, se on rumaa. Tehköön nainen mitä hyvänsä sinulle, pettäköön, kylmetköön, käyttäytyköön kanssasi niinkuin runoissa sanotaan kavalasti, — syytä siitä luontoa, vaivu ehkä tämän tapauksen johdosta fllosofillisiin ajatuksiin, toru maailmaa, elämää, mitä vaan tahdot, mutta älä koskaan vahingollisia hankkeita nosta naishenkilöä kohtaan sanalla äläkä teolla. Ase naista vastaan on — kärsivällisyys, viimein kaikkein hirmuisin — unohdus! Kelpo ihmiselle on tämä vaan luvallista. Mutta, että puolitoista vuotta sitten riipuit ilosta jokaisen kaulaan, et tiennyt mihin joutua onnesta! Puolitoista vuotta lakkaamattomia hauskuuksia! Niinkuin tahdot — mutta sinä olet kiittämätön.
— Ah setä! Rakkautta pyhempää minulla ei ollut mitään maan päällä: sitä ilman ei ole elämä elämistä.