— Ystävä, ystävä! todellinen ystävä! sanoi Adujew kyyneleet silmissä.
— Sadan kuudenkymmenen virstan päästä tulla sanomaan jäähyväisiä!
Oi, löytyy maailmassa ystävyyttä! Eikö totta, ikuisesti, sanoi
Aleksander ja puristi tulisesti ystävänsä kättä ja heitti itsensä
häntä vasten.
— Hautaan saakka! vastasi toinen puristaen vielä kovemmin kättä ja heittäen itsensä Aleksanderia vasten.
— Kirjoita minulle!
— Kyllä, kyllä, kirjoita sinäkin.
Anna Pavlowna ei osannut kylliksi hyväillä Pospelowia. Lähtö tuli pitkitetyksi puolella tunnilla. Vihdoinkin tuli lähtö. Kaikki läksivät jalkaisin lehtoon asti. Sillä välin kun Sofia ja Aleksander kulkivat pimeän porstuan läpi, heittäysivät he toistensa syliin.
— Sascha! Sascha kulta! — — Senitsha — — kuiskasivat he ja sanat kuolivat suuteloon.
— Unhotatteko minut siellä? sanoi Sofia kyyneleissä.
— Oi, kuinka vähän te minua tunnette! Minä palaan, uskokaa, eikä toinen koskaan — —
— Ottakaa tämä pian: siinä on minun hiukseni ja sormus.