— Rouva käski; mitäs se minua liikuttaa, vaikkapa heittäisitte maantielle, tuommoiset pirut!
— Anna tänne sitten kiiruusti; nämät voi syrjästä pistää taskuun.
Aisahevonen nosteli ja pudisteli vähän väliä päätään. Silloin antoi aisakello itsestään joka kerta kimakan äänen, joka muistutti erohetkeä, sivuhevoset seisovat ajatuksissaan; päät alaspäin, aivan kuin ymmärtäen edessä olevan matkan suloisuudet, silloin tällöin huiskuttivat häntiään, tahi hamuilivat aisahevosen alahuulta Vihdoin tuli päättävä hetki. Vielä kerran rukoiltiin.
— Istukaa, istukaa kaikki! komensi Anton Ivanitsh: — olkaa hyvä ja istukaa, Aleksander Feodoritsh! ja sinä Evsei istu. Istu nyt vaan, istu! — Itse hän tuskin istahti yhdellä sivulla hetkiseksi tuolille. — No, nyt Jumalan haltuun!
Silloinpa Anna Pavlowna alkoi ulvoa ja hyppäsi Aleksanderin kaulaan.
— Hyvästi, hyvästi ystäväni! kuului kesken ruikutusta. Näenkö sinua enää koskaan?
Enempää ei voinut eroittaa. Samassa alkoi kuulua toisen kellon ääni: pihalle lensi kolmen hevosen vetämät kärryt. Kärryistä hyppäsi alas joku nuori mies, kokonaan pölyssä, juoksi kamariin ja heittäysi Aleksanderin kaulaan.
— Pospelow! — — — Adujew… huusivat molemmat yht'aikaa, puristaen toinen toistaan sylissään.
— Mistä te tulette, kuinka?
— Kotoa, varta vasten ajoin vuorokausia, sanomaan sinulle jäähyväisiä.