— Tuossa on sinulle! sanoi hän vedettyään esivaatteensa alta ja pistettyään Evseille jotakin sisältävän säkin. — Varmaankin sinä pietarilaisten kanssa alat seurustella! lisäsi Agrafena ja katsoi häneen kierosti. Tämä katse osoitti sekä surua että mustasukkaisuutta.
— Minäkö seurustelisin, minä? alkoi Evsei. — Herra hakatkoon minut palasiksi tällä paikalla ja silmäni päästä haljetkoon! Maan alle saan vajota, jos minä siellä jotain sellaista…
— Hyvä, hyvä! mutisi Agrafena epäillen: — mutta itse — uh! — Olin vähällä unhottaa! sanoi Evsei ja veti esille taskustaan likaisen korttipakan. — Tuossa, Agrafena Ivanowna, teille muistoksi; ettehän täällä niitä mistään saa.
Agrafena ojensi kättään.
Lahjoita minulle, Evsei Ivanitsh! huusi Proshka joukosta.
— Sinulleko! Ennen minä poltan, kuin sinulle lahjoittaisin! Hän pisti kortit taskuunsa.
— Anna toki minulle, sinä pöllö! sanoi Agrafena.
— En anna Agrafena Ivanowna, tehkää mitä tahdotte, en anna, te rupeaisitte hänen kanssaan korttia lyömään. Hyvästi!
Hän viittasi, taakseen katsomatta kädellään ja meni laiskasti kuorman perässä, jonka hän luultavasti olisi kantanut selässään Aleksanderin kyytimiehen kanssa hevosineen päivineen.
— Kirottu! sanoi Agrafena, katsoen hänen jälkeensä ja pyyhkien huivin nurkalla tippuvia kyyneleitä.