Lehdon luona seisattuivat. Sillä välin kun Anna Pavlowna itki ääneen ja otti jäähyväisiä pojaltaan, pudisti Anton Ivanitsh yhtä hevosta kaulasta, otti sitä sen jälkeen kiinni sieraimista ja täristi molemmalta puolta. Hevonen ei ollut siitä ollenkaan tyytyväinen, sillä se irvisti hampaitaan ja korskui.
— Vedä tiukemmalle aisahevosen satulavyötä, sanoi hän kyytimiehelle: — etkö näe, että satula on vinossa.
Kyytimies katsahti satulaan ja kun näki että satula oli paikallaan, ei liikahtanut kuskin istuimelta, korjasi vaan piiskalla vähän mäkivöitä.
— Nyt on aika. Jumala on kanssanne! sanoi Anton Ivanitsh: riittää jo Anna Pavlowna, älkää kiusatko itseänne enempää! Mutta te Aleksander Feodoritsh; teidän täytyy joutua päivällä Shishkoviin. Hyvästi, hyvästi, antakoon Jumala teille onnea, arvonimiä, ristejä, kaikellaista hyvää kaikkea omaisuutta ja rikkautta!!! No, Jumalan haltuun; anna hevosten mennä ja katso, että ajat hiljempaa vierteen kohdalla! lisäsi hän, puhuen kyytimiehelle.
Aleksander istui, silmät itkusta punaisina rattaille, mutta Evsei lähestyi rouvaa, kumarsi hänelle jalkoihin asti ja suuteli hänen kättänsä. Rouva antoi hänelle viiden ruplan setelin.
— Katso Evsei ja muista: jos palvelet hyvin, niin naitan sinut
Agrafenalle, jos et, niin — —.
Hän ei voinut jatkaa puhettaan. Evsei kiipesi kuskilaudalle. Kyytimies, joka oli ikävystynyt pitkällisestä odottamisesta, tuli nähtävästi vireäksi; hän painoi hattuaan, asettausi mukavammin ja nosti ohjaksia; hevoset alkoivat hiljakseen juosta. Hän lyödä lämäytti väliin toista, väliin toista sivuhevosta, ne alkoivat laukata, ponnistivat tietä pitkin metsän taakse.
Saatto-joukko jäi ääneti ja liikkumatta seisomaan tomupilvessä, siksi kunnes rattaat katosivat näkyvistä. Anton Ivanitsh tointui ensimmäiseksi.
— No — nyt kotiinsa jokainen! sanoi hän.
Aleksander katsoi rattaista niin kauvan kuin voi taakseen, sitten kaatui hän tyynylle, kasvot alaspäin.