Adujew lopetti lukemisen, repi kirjeen hitaasti neljään osaan ja viskasi pöydän alle olevaan paperikoriin, oikasi itseään ja haukotteli.
Hän otti toisen kirjeen ja alkoi sitäkin lukea puoliääneen.
"Rakas veljeni, kunnioitettava herra Piotr Ivanitsh!"
— Mikä sisar tämä on! sanoi Adujew katsoen allekirjoitusta: — Maria Garbatowa… Hän käänsi päätään kattoon päin ja alkoi muistella jotain…
— Mitä peijakasta tämä on? Tuntuu tutulta… ah, hyvä — olihan veljeni nainut Garbatowin; tämä on sen sisar, tämä on se… ah! muistan…
Hän rypisti kulmakarvojansa ja alkoi lukea.
"Vaikka kohtalo on meidät eroittanut, ehkä ainaiseksi ja meidän välillämme on juopa; vuosia on kulunut…"
Hän jätti lukematta muutamia riviä.
"Tulen hautaan saakka muistamaan, kun me yhdessä kävelimme meidän järven rannalla ja te menitte polvia myöten veteen, henki ja terveys vaarassa, toitte minulle ison keltaisen kukan kaislojen seasta, kuinka sen varresta juoksi jonkimmoinen neste, joka likasi kätemme, te otitte hattuunne vettä, että saimme pestä ne puhtaiksi; silloin nauroimme paljon siitä. Kuinka onnellinen minä olin silloin. Se kukka on vielä nytkin tallessa kirjan välissä…"
Adujew pysähtyi. Näkyi, ettei tämä asianhaara ensinkään miellyttänyt häntä, pudistipa epäillen päätään.