"Onko se nauha vielä tallessa teillä (hän jatkoi lukemista) jonka veitte piironkini laatikosta, huolimatta rukouksistani ja huudoistani…"
Minäkö vein nauhan! sanoi hän ääneen, otsa tullen pilviseksi, Oltuaan ääneti hyppäsi hän muutaman rivin ylitse ja luki.
"Minä olen vihkinyt itseni naimattomaan elämään ja tunnen itseni hyvin onnelliseksi; ei kukaan kiellä muistelemasta niitä onnellisia aikoja…"
— Aha, vanha piika! ajatteli Piotr Ivanitsh. — Ei ihme, että keltaset kukat ovat mielessä! Mitä siellä on vielä?
"Oletteko nainut rakkahin veli, ja kenen? Kuka se herttainen ystävä on, joka kaunistaa teidän elämänne tien sanokaa minulle hänen nimensä; minä tulen rakastamaan häntä kuin omaa sisartani, ja unelmissani yhdistän hänen kuvansa teidän kanssanne, rukoilen edestänne. Jos ette ole naimisissa, niin sanokaa mistä syystä ette ole, — kirjoittakaa suoraan: teidän salaisuuksianne ei kukaan lue, minä säilytän niitä povellani ja ihmiset voivat riistää ne minulta ainoastaan oman sydämeni kanssa. Älkää viivytelkö, kärsimättömyydellä odotan teidän selittämättömiä riviä…"
"Ei, sinun rivisi ne ovat selittämättömiä!" ajatteli Piotr Ivanitsh.
"Minä en tiennyt (luki hän) että meidän rakkaan Saschenkan päähän piti tulla katsomaan loistavaa pääkaupunkia — onnellinen, hän saa nähdä kauniita taloja ja makasiineja, saa nauttia loistoa ja painaa rintaansa vasten jumaloidun sedän, — mutta minä vuodatan sillä välin kyyneleitä, muistellessani onnellista aikaa. Jos olisin tiennyt hänen matkastaan, niin yöt ja päivät olisin teille ommellut tyynyjä: araapialainen kahden koiran kanssa; ette usko kuinka monasti olen itkenyt katsellessani sitä mallia: mikä voi olla pyhempi ystävyyttä ja uskollisuutta? Nyt minua valtaa yksin tämä ajatus; sille minä pyhitän päiväni, mutta minulla ei ole täällä hyvää lankaa, ja sentähden pyydän nöyrimmästi teitä, rakkahin veljeni lähettämään minulle, niin pian kuin mahollista, parhaimmasta makasinista näiden mallien mukaan, jotka olen tähän pistänyt, mitä parhaimpaa englantilaista lankaa. Mutta mitä minä? Mikä kummallinen ajatus pysäytti kynäni! Kenties te olette unhottaneet meidät, ja mitäpä te muistaisittekaan surkuteltavaa marttyyriä, joka on maailmasta poistunut, ja vuodattaa kyyneleitä. Mutta ei! En voi ajatella, että te olisitte hylkiö niinkuin kaikki miehet ovat: ei, sydämeni sanoo minulle, että olette meitä kaikkia kohtaan säilyttänyt entiset tunteet ylellisen ja loistavan pääkaupungin keskellä. Tämä ajatus on kuin palsami kärsivälle sydämelle. Suokaa anteeksi, en voi jatkaa enempää, käteni vapisee…"
Hautaan saakka teidän Maria
Gorbatowa.
"P. S. Veikkoseni, olisiko teillä hyviä kirjoja? Lähettäkää, jos ette itse tarvitse: muistelisin joka sivulla teitä ja itkisin, tahi ottakaa puodista uusia, ell'eivät ole kovin kalliita. Sanotaan herra Sakaskinin ja herra Marlinskin teoksia erittäin hyviksi — vaikka niitä, sitten näin minä sanomalehdissä myöskin nimellä! Ennakkoluuloista, kirj. herra Pusin — lähettäkää se, — minä en kärsi ennakkoluuloja."
Luettuaan alkoi Adujew lähettää tämän kirjeen samaa tietä, mutta seisahtui.