— Ei, ajatteli hän, säilytän sen: kyllä löytyy hajullisia tämmöisille kirjeille; muutamat kokoelevat kokonaisia kokoelmia, — kenties voin jollekulle lahjoittaa.
Hän viskasi kirjeen helmistä tehtyyn koriin, joka riippui seinällä, otti sitten kolmannen kirjeen ja alkoi lukea:
Rakkahin lankoni, Piotr Ivanitsh!
Muistatteko miten seitsemäntoista vuotta takaperin laitoimme teitä matkalle? Herra on suonut, että saan siunata kaukaiselle matkalle omankin lapseni. Katselkaa, veikkoseni, häntä niin muistatte vainajan, meidän rakkaan Feodor Ivanitshin. Sashenka on hänen elävä kuvansa. Jumala yksin tietää mitä äidin sydän on kärsinyt häntä laskiessaan vieraalle puolelle. Lähetän hänet, oman ystäväni, suoraan teille: käskin ettei saa mihinkään muuanne pysähtyä kun teille…
Adujew pudisti taaskin päätään. — Tyhmä akka! mutisi hän ja luki: Hän olisi jäänyt ehkä kokemattomuudesta kestikievariin, mutta minä tiedän miten se voisi pahoittaa oman sedän mieltä ja käskin siis tulla suoraan teille. Kyllä on töillä iloa kohdatessanne toisianne. Älkää jättäkö häntä, rakas lanko, antakaa hänelle neuvoja ja ottakaa holhoukseenne; minä annan hänet käsistäni teidän käsiinne.
Piotr Ivanitsh pysähtyi taaskin.
"Olettehan siellä ainoa hänelle (luki hän taaskin). Seuratkaa häntä silmillänne, älkää lellitelkö liiaksi, älkää taas vaatikokaan liikaa, kyllä löytyy muita jotka vaativat, vieraat kyllä vaativat, ei sitten ole ketään, joka pitäisi hyvänä paitsi omainen; hän on itse hyvin ystävällinen: kun näette hänet, niin ette väisty hänen luotaan. Sanokaa päällysimehelle, jota hän tulee palvelemaan, että pitäisi hyvänä Sashenkaa ja ensimmäiseksi kohtelisi häntä hellästi: hän on minulle hellä. Varokaa häntä juomista ja korteista. Yöllä — varmaan tulette yhdessä huoneessa makaamaan — on Sashenka tottunut makaamaan seljällään: siitä tuo sydänkäpyni kovin oihkaa ja riehuu; herättäkää hänet hiljaa ja ristikää häntä; se menee sitten paikalla ohitse, mutta kesällä peittäkää hänen suutaan huivilla: unissaan aukasee hän sen ja nuo kirotut kärpäset tunkeuvat sinne aamupuolella yötä. Älkää jättäkö häntä rahanpuutteessakaan…"
Adujevin kasvot kävivät tuimiksi, mutta ne selkenivät pian kun luki edelleen.
"Minä lähetän mitä on tarvis, nyt annoin hänelle käsiin tuhat ruplaa. Kunpa hän vaan ei menettäisi niitä turhuuksiin ja kunpa eivät viekottelijat niitä viekottelisi häneltä, onhan teillä siellä pääkaupungissa paljon lurjuksia ja häpeämättömiä ihmisiä. Ja nyt antakaa anteeksi, rakas lanko, — olen kokonaan tullut taitamattomaksi kirjoittamaan. Jään sydämestäni kunnioittamaan teitä."
Kälynne
A. Adujeva.