"P. S. Lähetän tämän ohessa meidän maatuomisiamme — vattuja omasta puutarhastani, valkeata hunajaa — puhdasta kuin kyynel, — Hollannin palttinaa kahdeksi tusinaksi paitoja ja kotitekoista hilloa. Syökää ja pitäkää terveydeksenne, jos kuluvat — lähetän lisää. Pitäkää silmällä Evseitäkin: hän on hiljanen eikä juo, mutta kenties pääkaupungissa saa huonoja tapoja, — silloin voi rangaistakin."
Piotr Ivanitsh pani kirjeen hitaasti pöydälle, otti vielä hitaammin sikarin ja pyöritettyään sitä käsissään alkoi polttaa. Kauan tuumiskeli hän sitä sutkausta, joksi hän sitä ajatuksissaan nimitti, minkä käly oli hänelle tehnyt. Hän otti tarkkaan selkoa ajatuksissaan mitä hänelle oli tehty ja sitä, mitä hänen itsensä oli tekeminen.
Tämmöisiä päätöksiä teki hän koko tapauksesta. Veljensä poikaa hän ei laisinkaan tunne ja tietysti ei rakastakaan, sen vuoksi hänen sydämensä ei ole velvoitettu minkäänlaisiin velvollisuuksiin, asia oli järjellä ratkaistava ja kohtuullisuuden lailla. Hänen veljensä oli nainut nauttiakseen avioelämää, — minkätähden hän, Piotr Ivanitsh, vaivaisi itseään huolilla veljensä pojasta, hän, joka ei ole nauttinut avioelämän eduista? Ei minkääntähden.
Toiselta kannalta katsoen kuvautui näin: äiti oli lähettänyt pojan suoraan hänen luokseen, hänelle huoleksi, tietämättä, tahtooko hän ottaa vastaan tätä ristiä, tietämättä sitäkään, onko hän elossa ja tilaisuudessa tekemään mitään veljensä pojalle. Luonnollisesti tämä on kaikki tyhmää; mutta jos teko kerran on tehty ja veljenpoika on Pietarissa, avutta, tuttavitta, vieläpä suosimus kirjettäkin, nuori, kokemuksetta… onko hänellä oikeus jättää tämä oman onnensa nojalle, heittää ihmistulvaan ilman ohjeita ja neuvoja ja jos tälle tapahtuisi jotain onnettomuutta — eikö hän saisi vastata omantuntonsa edessä?
Siinä samassa muisti Adujew kuinka häntä seitsemäntoista vuotta takaperin, veli vainaja ja sama Anna Pavlowna valmistivat matkalle. He tietysti eivät voineet tehdä hänelle mitään Pietarissa, hän löysi itse tiensä… mutta hän muisti Anna Pavlownan kyyneleet jäähyväishetkellä, hänen siunauksensa, aivan kuin äidin, hänen hyväilynsä, hänen piirakkansa ja lopuksi hänen viimeiset sanansa: "sitten kun Sashenka kasvaa isoksi — silloin kolmevuotias lapsi, — kenties, te veikkoseni hyväilette häntä…" Silloin Piotr Ivanitsh nousi ja meni kiirein askelin eteiseen…
— Vasili! sanoi hän: — kun veljenipoika tulee, niin älä kiellä häneltä. Mene ja tiedustele, onko täällä ylhäällä vuokrattu se kamari, jota tarjottiin muutama aika sitten, jos se ei ole vuokrattu, niin sano, että minä otan sen huostaani. Aha! nämät ovat tuomiset! Mitä me niillä teemme? — Taanoin näki meidän kauppias kun niitä kannettiin ylös, hän kysyi: emmekö antaisi hänelle hunajaa?… Hän sanoi: "minä maksan teille hyvän hinnan", lupasi ottaa vatutkin.
— Hyvä! anna vaan hänelle. Mutta palttina, mihinkä se pannaan? ehkä se kelpaa päällyksiksi?… Pistä palttina talteen, samoin hillokin — sitä voi syödä: taitaa olla kunnollista.
Piotr Ivanitsh ennätti juuri asettua partaansa ajamaan, kun Aleksander Feodoritsh ilmestyi. Hän tahtoi heittää itsensä sedän kaulaan, mutta tämä puristi märällä kädellään hänen nuorta kättään ja piti häntä vähän matkan päässä itsestään, juurikuin olisi tahtonut katsella häntä, mutta enemmän taisi tuo olla sitä varten, että voisi keskeyttää tämän puuskan ja rajoittaa käden puristukseen.
— Äitisi kirjoitti totta, sanoi hän: sinä olet elävä velivainajani kuva; olisin tuntenut sinut vaikka kadulla. Mutta sinä olet paremman näköinen No, minä jatkan kursailematta partani ajamista, mutta sinä saat istua tuohon — vastapäätäni että näkisin sinua ja aloittakaamme keskustelua.
Tämän jälkeen Piotr Ivanitsh alkoi tehdä työtään, niinkuin siellä ei olisi ketään ollut, saipposi poskiaan, pullistaen kielellään väliin toista ja väliin toista poskea. Aleksanderia hävetti tämä vastaanotto, eikä hän tiennyt miten piti aloittaa keskustelua. Hän luuli sedän kylmyyden tulleen siitä, kun hän ei tullut suoraan sedän luo.