— Ah, Agrafena Ivanowna! toisti hän laiskasti huoaten ja nousten tuolilta ja samassa laskeutuen taaskin istumaan, kun Agrafena oli ottanut pyyheliinan.
— Siinä vaan nyyhkii! Mokomasta nokkaviisaasta on pääsemättömässä!
Jumalani, mikä rangaistus! Eikä hänestä pääse!
Helinällä pudotti hän lusikan huuhtomavatiin.
— Agrafena! kuului yht'äkkiä toisesta kamarista: Luulen sinun tulleen hulluksi! Etkö tiedä, että Sashenko makaa. Tappeletko lemmittysi kanssa jäähyväisiksi, vai mitä?
— Sinun mielestäsi ei saisi liikahtaa, istua vaan kuin kuollut! suhisi Agrafena käärmeen tavalla, pyyhkien kuppia molemmin käsin, juurikuin hän olisi aikonut särkeä sen palaisiksi.
— Hyvästi, hyvästi! sanoi Evsei hirmuisella huokauksella: — tämä on viimeinen päivä Agrafena Ivanowna.
— Jumalan kiitos! viekööt pirut teidät täältä: tilavampi on sitten.
Laske tuossa nyt, ei ole astumasijaa: niin levitti tuossa jalkansa!
Evsei kosketti häntä olkapäästä — silloin kun Agrafena oli vastannut hänelle. Hän huokasi jälleen, mutta paikasta ei liikahtanut; turhaa olisi ollutkin liikahtaa: Agrafena ei kumminkaan sitä tahtonut. Evsei tiesi sen eikä ollut milläänkään.
— Kukahan minun paikallani istunee? — sanoi hän yhä huoaten.
— Haltia! — vastasi Agrafena änkyttäen.