— Suokoon Jumala! kun vaan Proshko ei istuisi. Mutta kuka teidän kanssanne nyt pelaa turakkaa?
— No, vaikkapa Proshkokin, mitähän vaaraa siinä olisi? huomautti
Agrafena pistävästi.
Evsei nousi.
— Älkää peljätkö, Proshkon kanssa Jumal' avita, älkää peljätkö! sanoi hän rauhattomasti ja melkein vihaisesti.
— Kuka minua voisi kieltää? sinäkö, vai mitä, mokomakin hyvä esimerkki?
— Hyvä ystävä, Agrafena Ivanowna, alkoi hän rukoilevalla äänellä; ottaen häntä — vyötäisten ympäri, sanoisin minä, jos hänellä olisi ollut vähintäkään tunnusmerkkiä vyötäisiin.
Mutta Agrafena vastasi syleilyyn töykkäyksellä rintaa vasten. — Hyvä ystävä, Agrafena Ivanowna, jatkoi hän: — tokkohan Proshko rakastaisi teitä, niinkuin minä olen rakastanut? Katsokaa millainen häpeämätöin ihminen hän on: ei anna yhdellekään naiselle rauhaa. Mutta minä! a—ah! Te olette minusta kuin simruuti silmieni edessä! Jos ei herrasväen tahto tulisi kysymykseen, niin… ah!…
Sitä sanoessa pörähti hän itkemään ja viittasi kädellään. — Agrafenakaan ei voinut pidättää itseään: hänen surunsa puhkesi kyynelinä ilmi.
— Mutta jätätkö sinä minut rauhaan kirottu? sanoi hän itkien: — Mitä tuossa hupakko mökötät! Välittäisinkö minä Proshkosta! etkö näe itsekin, ettei häneltä kuule kunnollista sanaa? muuta ei osaakaan kuin käsiään hätistellä.
— Hätyyttääkö hän teitäkin? Sitä hylkiötä. Te tietysti ette virka mitään! Minäpä häntä. —