Hän katseli taloja — hänen kävi vielä ikävämmäksi: hänessä herätti kaihon kauhea paljous yksitoikkoisia kivirakennuksia, jotka, niinkuin hirmuiset hautakammiot venyivät peräkkäin. Tuossa paikassa katu loppuu, siinä varmaan on silmieni edessä paikka, jossa sopii omin mielin oleksia, ajatteli hän tahi on siinä mäki, tahi vihreätä, tahi hajaantunut aita, — mutta ei, taaskin alkaa sama kivinen muuri yhdennäköisiä taloja, neljine akkunarivineen. Tämäkin katu loppuu, mutta sitä estää taas samallainen, siellä on sama järjestelmä taloja. Jos katsahtaa oikealle, vasemmalle — jokapaikassa on hänen ympärillään kuin jättiläisjoukko: taloja, taloja ja yhä vaan taloja, kiviä ja kiviä, aina vaan yhtä ja samaa… ei ole tilaa silmälle katsella avaruutta, joka haaralta on suljettua — näyttää kuin ihmisten ajatukset ja tunteetkin olisivat suljetut.

Raskaat ovat pikkukaupunkilaisen ensimmäiset mielivaikutukset Pietarissa. Hänen on outoa ja ikävää; ei kukaan häntä huomaa; hän on täällä eksyksissä; eivät uutiset, ei vaihtelevaisuus, eikä ihmisjoukkokaan häntä huvita. Hänen pikkukaupunkilais-itsekkäisyytensä julistaa sodan kaikkea vastaan, mitä hän täällä näkee ja mitä ei ole kotikaupungissa nähnyt. Hän alkaa mietiskellä ja siirtyy ajatuksissaan omaan kaupunkiinsa. Mikä ihana näky! Yhdellä talolla on terävä huippunen katto ja hapuli akasia-puisto. Katolla on lisärakennus, kyyhkysten lakka. — Kauppias Isumin on halukas niitä hätyyttämään: sen vuoksi hän rakensi kyyhkyslakan katolle; illoin ja aamuin kolpakko ja halatti päällä, keppi kädessä, jonka nenään on sidottu riepu, seisoo hän katolla, viheltää ja huiskii kepillä. Toinen talo on aivankuin lyhty: jonka neljällä haaralla on akkunoita, latuskainen katto, talo on vanhanaikaista rakennusmallia; näyttää siltä; kuin saisi olla varoillaan, ettei se hajoa tahi syty palamaan itsestään, laudat olivat muuttuneet vaalean harmaiksi. Peloittava olisi asua tuommoisessa talossa, mutta asuvatpa vaan. Isäntä tosin välistä katsoo kallistunutta kattoa ja pudistaa päätään, sanoo: kestäneekö kevääsen asti? Kenties! sanoo sitten ja asuu edelleen, peläten laskuaan, mutta ei itseään. Sen vieressä rehentelee viehättävästi lääkärin eriskummainen talo, puolipyöreänä ja kahdella "putkan" näköisellä sivurakennuksella, jotka kokonaan ovat köynnöskasvien peitossa. Tämän talon takainen puoli oli kadulle päin, siitä lähtee parinvirstan pituinen aita, jonka takaa pilkistelevät punaposkiset omenat, poikien kiusaajat. Kirkot ovat taloista melkosen matkan päässä. Niiden ympärillä kasvaa tiheä heinä, ja siellä on hautakiviä. Oikeuden istunto paikka — jo päältäkin näkyy, että se on oikeuden istuntopaikka: asiatta ei kukaan mene sen lähelle. Mutta täällä pääkaupungissa niitä ei voikaan eroittaa tavallisista taloista, ja vielä lisäksi, häpeä on sanoakin, on samassa talossa puoti. Kun siellä kaupungissa kulkee pari, kolme katua, niin tuntee raittiin ilman, alkavat aidat, niiden takana kasvitarhat ja lakeat toukopellot. Jos on hiljaista, liikkumattomuutta, ikävää — kaduilla ja ihmisissä sama siunattu vaikutus! Kaikki elävät vapaasti, leveästi, ei kellään ole ahdasta, kanat ja kukotkin käyvät vapaasti kaduilla, kilit ja lehmät syövät heinää ja lapset laskevat paperileijoja.

Mutta täällä… mikä ikävyys. Pikkukaupungin asukas ikävöi oman kaupungin aitaa; joka on vastapäätä hänen akkunoitaan, pölyisen ja likaisen kadun tärisevää siltaa ja juomatavarain kaupan otsaketta. Hänestä on vastenmielistä tunnustaa, että Iisakin kirkko on parempi ja korkeampi kuin hänen kotikaupunkinsa kirkko, että aatelisseuran sali on isompi kuin heidän. Semmoisia vertailuja tehdessään on hän vihaisesti ääneti, mutta välistä uskaltaa sanoa, että semmoista ja semmoista kangasta voi heilläkin saada, vieläpä parempaa ja huokeampaakin ja tuommoisia meren harvinaisuuksia, isoja krapuja ja näkinkenkiä, sekä kauniita kaloja eivät viitsisi katsellakaan, ja kuka teitä muka pakoittaa ostamaan ulkolaisilta kankaita ja mitättömiä kappaleita; ne nylkevät teitä, mutta te olette mielellänne hölmöjä. Kyllähän sen sijaan tulee äkkiä iloiseksi, kun huomaa että hänen kaupungissaan on parempaa mähnää, pääronia ja vehnäsiä. — "Vai tätä kutsutaan teillä pääroniksi?" sanoo hän. "Meillä palvelijatkaan eivät söisi sitä!"… Vielä ikävämmältä tuntuu pikkukaupunkilaisesta, kun hän menee jonnekin näihin isoihin taloihin viemään kirjettä kaukaa, Hän luulee, että hänelle avataan syli, eivät tiedä miten vastaan ottaa, mihin pannaan istumaan, miten herkutetaan; alkavat taitavasti ottaa selkoa mikä on hänen lempiruokansa, kuinka häntä hävettää nämät hyväilyt, kuinka hän lopulla heittää kaikki seremoniat, suutelee isäntää ja emäntää, rupeaa heitä sinuttelemaan, aivankuin olisivat olleet parikymmentä vuotta tuttavat: kaikki juovat kirsikkaviiniä, kenties vielä vetävät äänissä virrenkin…

Mitä vielä! Häneen tuskin katsovat, rypistelevät, sanovat olevan toimia; jos on mitä asiaa, niin määräävät sen ja sen tunnin, silloin kun eivät syö päivällistä eivätkä illallista, mutta amiralin tuntia eivät tiedäkään — ei viinaa eikä haukattavaa. Isäntä peräytyy syleilyksestä, katselee vierasta niin kummallisesti. Viereisessä kamarissa helisyttävät lusikoita ja laseja: nytpä voisivat pyytää syömään, mutta he koettavat hienoilla viittauksilla osoittaa ulos. Kaikki on lukittu, joka paikassa on soittokelloja: eikös tämä ole ihmeellistä? Ja semmoisia kylmiä ihmisiä, pelkääviä naamoja. Mutta siellä meillä, astu sisään rohkeasti, jos ovat syöneet päivällistä, niin vieraan seuraksi syövät uudestaan; teekyökki aamulla ja illalla on aina pöydällä, mutta soittokelloja ei ole makasiinissakaan. Kaikki syleilevät ja suutelevat, sekä vastaantulija että ohikulkija. Naapuri on siellä — kuin todellinen naapuri, elävät käsi kädessä, sielu sielussa; sukulainen — taasen kuin sukulainen: kuolee omansa edestä!

Aleksander tuli Amirali-torille ja jähmettyi. Tunnin hän seisoi Vaskisen ratsastajan edessä, mutta ei karvas soimaus sydämessä niinkuin Evgeni raukalla, vaan riemun ajatus. Hän katsahti Nevaa, sitä ympäröiviä rakennuksia — hänen silmänsä loistivat. Hän häpesi yht'äkkiä haluaan täriseviin siltoihin, hakuteihin ja rikkinäisiin aitoihin. Hänen tuli hauska ja kevyt olla. Tämä epäjärjestys, ihmisjoukko — kaikki sai hänen silmissään toisen merkityksen. Toivehet välähtelivät taaskin, joita surulliset vaikutukset hetkiseksi olivat painaneet; uusi elämä aukasi hänelle sylinsä ja viittasi jonnekin tietämättömään. Hänen sydämmensä löi kovasti. Hän haaveksi suuremmoista tehtävätä, korkeita ponnistuksia ja astuskeli hyvin arvokkaasti pitkin Newskiä, lukien itseään suuren maailman kansalaiseksi… Näissä haaveiluissaan hän palasi kotia.

Illalla kello 11 lähetti setä häntä kutsumaan teetä juomaan.

— Minä tulin juuri teatterista, sanoi setä ollen pitkällään sohvalla.

— Kuinka ikävä, ettette tänään sanonut minulle, setä: minä olisin tullut teidän kanssanne.

— Minä istuin nojatuolissa. Mihin sinä olisit istunut, vai minun polvilleni? sanoi Piotr Ivanitsh: — mene huomenna yksin.

— Ihmisjoukossa on yksin ikävä olla, setä; ei voi kenenkään kanssa jakaa mielivaikutuksiaan…