— Ei tarvitsekaan! täytyy osata tuntea ja ajatella, sanalla sanoen, elää yksin; ajan kanssa sitä tarvitaan. Ja vielä, sinun pitää pukea itsesi teatteriin ihmismäisesti.
Aleksander katsoi pukuaan ja ihmetteli sedän sanoja. — Kuinka minä en olisi ihmismäisesti puettu? ajatteli hän. Sininen takki ja siniset housut…
— On minulla, setäseni paljon vaatteita: — Königstein on tehnyt; hän neuloo meidän kuvernöörillekin.
— Puutetta ei ole, mutta kumminkaan ei kelpaa; vien sinut näinä päivinä oman räätälini luo; mutta tämä on joutavaa. On tärkeämpääkin puhumista. Sano mitä varten sinä olet tänne tullut?
— Minä tulin… elämään.
— Elämään? s.o., jos sinä tällä ymmärrät syömistä, juomista ja makaamista, niin ei olisi maksanut vaivaa matkustaa niin pitkälle: sinun ei onnistukaan syödä eikä maata täällä, niin hyvin kuin siellä, kotonasi; mutta jos tarkoitit jotakin muuta, niin selitä…
— Nauttia elämästä, tahdoin sanoa, lisäsi Aleksander, kokonaan punastuen: — olen kyllästynyt maaelämään — aina yhtä ja samaa…
— Aha! Vai niin! Sinä varmaan vuokraat kauniin huonekerran Newskillä, ostat vaunut, kokoot suuren joukon tuttavuuksia ympärillesi, pidät vastaanottopäiviä?
— Mutta se käy kovin kalliiksi, huomautti Aleksander lapsellisesti.
— Äitisi kirjoitti, että hän antoi sinulle tuhat ruplaa: se on vähän, sanoi Piotr Ivanitsh. — Ei kauan aikaa sitten tuli eräs minun tuttavani maalta tänne, hän oli myöskin kyllästynyt maaelämään; hän tahtoo nauttia elämästä, hän toi viisikymmentä tuhatta ja tulee joka vuosi saamaan yhtä paljon. Hän varmaan tulee nauttimaan elämästä Pietarissa, mutta sinä — et! Et sinä ole sitä varten tullut.