— Kuinka tätä voi? sanoi Aleksander.
— Kirjoita, kirjoita!
"Mutta me alamme tottua toinen toiseemme. Hän sanoo, että voi tulla toimeen kokonaan ilman rakkautta. Hän ei istu kanssani sylitysten aamusta iltaan, sentähden ettei sitä lainkaan tarvitse tehdä, eikä hänellä ole aikaakaan."
— "Todellisten sydämen vuodatusten vihollinen" — sen voipi jättää: se on hyvä. — Kirjoititko?
— Kirjoitin.
— Mitä täällä vielä on? Proosallinen henki, paha henki… kirjoita!
Sillä välin kuin Aleksander kirjoitti, otti Piotr Ivanitsh pöydältä jonkin paperin, kiersi sen kääröön, otti tulta ja sytytti sillä sikarin, mutta paperin hän viskasi laattialle ja tallasi sen.
"Setäni ei ole paha henki, eikä enkeli, vaan semmoinen ihminen kuin kaikki muutkin", — saneli hän, — "mutta ei ole kokonaan sinun ja minun kaltaiseni. Hän ajattelee ja tuntee maallisesti, hän olettaa, että kun kerran elämme maan päällä, niin ei pidä siitä lentää taivaasen, jossa meitä ei vielä kaivata, mutta askaroida ihmisten töitä, joka on meidän kutsumuksemme. Siksi hän pakoittaa minua maalliseen työhön, ja muun muassa elämään, sellaiseen kuin elämä on, mutta ei sellaiseen kuin me tahtoisimme. Hän uskoo hyvään ja huonoon, kauniiseen ja ilkeään. Hän uskoo myös rakkauteen ja ystävyyteen, mutta ei ajattele, että ne ovat pudonneet taivaasta lokaan, vaan olettaa, että ne ovat luodut ihmisten kanssa ja ihmisiä varten, että niitä pitää sillä tavoin ymmärtääkin ja ylipäänsä katsella asiata tarkkaan, niiden oikealta kannalta, mutta ei kiitää, Jumala ties mihin. Rehellisten ihmisten kesken pitää hän mahdollisena mieltymystä, joka useimmista yhteiskunnissa ja tavoissa muuttuu ystävyydeksi. Mutta hän olettaa myöskin, että erillään ollessa tottumus kadottaa voimansa ja ihmiset unhottavat toinen toisensa ja ettei se ole olenkaan rikos. Sen johdosta vakuuttaa hän minulle, että minä unhotan sinut, ja sinä minut. Tämä kuuluu minusta ja varmaan sinustakin kummalliselta, mutta hän neuvoo tottumaan tähän ajatukseen, jonka vuoksi emme joudu molemmat pöllöjen lukuun. Rakkaudesta on hänellä sama mielipide, mutta vähäisillä värin muutoksilla: hän ei usko muuttumattomaan ijankaikkiseen rakkauteen, samoin kuin hän ei usko haltioihin — eikä opeta meitäkään uskomaan. Sitä paitsi neuvoo hän minua ajattelemaan sitä niin vähän kuin mahdollista, ja minä taas neuvon sinua. Se, sanoo hän, tulee itsestään — kutsumatta; sanoo ettei elämä ole ainoastaan siitä että sillä, niinkuin kaikella muullakin, on aikansa, mutta koko elinaikansa ruveta yhtä ainoaa rakkautta ajattelemaan — on typerää. Ne, jotka sitä hakevat, eivätkä voi hetkeäkään olla ilman sitä — elävät sydämellä, ja vielä pahemmallakin, päänsä nojalla. Setä rakastaa tehdä työtä, jota neuvoo minullekin, ja minä taas sinulle: — me kuulumme yhteiskuntaan, joka meitä tarvitsee. Työskennellessään hän ei unhota itseäänkään; työ tekee rahaa, mutta raha on mukavuutta, jota hän hyvin rakastaa. Sen ohessa on hänellä kenties tarkoituksensa, jonka johdosta minä varmaan en tule hänen perillisekseen. Setä ei ajattele aina virkaansa ja tehdasta, hän osaa ulkoapäin Pushkinia"…
— Tekö setä? sanoi hämmästynyt Aleksander.
— Niin, saat joskus kuulla. Kirjoita!