"Hän lukee kahdella kielellä kaikki mitä vaan tulee arvokasta, inhimillisen tiedon kaikilta aloilta, rakastaa taidetta, hänellä on kaunis kokoelma kuvia Hollannin koulusta — se on hänen mielikkinsä — käy usein teatterissa, mutta hän ei hätiköitse, eikä ryntää, ei oihka eikä voihka, sillä hän ajattelee sen olevan lapsellista; pitää hän itseään toki pidättää, eikä kiusata ketään mielen vaikutuksillaan, koska ei kukaan niitä tarvitse. Hän ei puhu myös kummallisella kielellä, ja neuvoo, että minäkin karttaisin sitä. Minä taas neuvon sinua. Hyvästi, kirjoita minulle harvemmin ja älä kuluta turhan vuoksi aikaasi. Ystäväsi se ja se. No, kuukausi ja päivän määrä."
— Kuinka voin lähettää tämmöisen kirjeen? sanoi Aleksander. "Kirjoita harvemmin" — kirjoita ihmiselle, joka tuli varta vasten sadan kuudenkymmenen virstan päästä sanomaan viimeiset jäähyväiset.
"Neuvon häntä, toista ja kolmatta"…
Ei hän ole tyhmempi minua: hän pääsi ulos toisena kokelaana.
— Ei vaaraa mitään, lähetä sittenkin; kenties hän tulee viisaammaksi: tämä saattaa hänet kaikellaisiin uusiin ajatuksiin. Vaikka jo lopetittekin oppimääränne, niin nyt koulunne vasta alkaakin.
— Minulla ei ole uskallusta, setä…
— Minä en ole koskaan sekaantunut vieraisiin asioihin, mutta sinä pyysit itse tekemään jotain sinulle; minä koetan saattaa sinut oikealle tielle ja keventää ensimmäisen askeleen, mutta sinä olet itsepäinen; no, tee kuin tahdot; minä sanoin vaan omat mielipiteeni, en minä pakoita; en minä ole sinun hoitajattaresi.
— Suokaa anteeksi, setä: minä olen valmis tottelemaan, sanoi
Aleksander ja pani paikalla kirjeen kiinni.
Pantuaan yhden kirjeen kiinni, alkoi hän hakea toista, joka oli Sofialle. Hän katsoi pöydältä - ei ole, pöydän alta — ei myöskään ole, laatikossa se ei ole ollutkaan.
— Haetko mitä? sanoi setä.