— Minä haen toista kirjettä, joka oli Sofialle. Setä alkoi myös etsiä.
— Missä se on? puhui Piotr Ivanitsh — en minä tosiaankaan heittänyt sitä akkunasta ulos…
— Setä! Mitä te olette tehnyt?
Olettehan sillä sytyttänyt sikarin! sanoi Aleksander surullisesti ja nosti ylös palaneet kirjeen jäännökset.
— Onko mahdollista? huudahti setä. Mitenkä minä niin tein, enkä huomannut? Kenties poltin kalleuden… Mutta tiedätkös mitä? Se on toiselta puolelta hyväkin…
— Ah, setä, Jumal' avita se ei ole miltään puolelta hyvä… huomautti Aleksander epätoivoisena.
— Tosiaan, se on hyvä: tähän postiin sinä et ennätä hänelle kirjoittaa, mutta tulevaan varmaan muutat mielesi ja kiinnyt palvelukseesi! sinulla ei tule olemaan semmoiseen aikaa, sillä tavoin teet yhden tyhmyyden vähemmän.
— Mitä hän ajattelee minusta?
— Mitä tahtoo. Minä luulen, että se on hänellekin hyödyllistä. Ethän sinä häntä nai? Hän ajattelee, että sinä olet hänet unhottanut, unhottaa itse sinut, ja punastuu vähemmän tulevan sulhasensa edessä, vakuuttaessaan sille, ettei hän ole koskaan rakastanut ketään, paitsi sitä.
— Setä, te olette kummallinen ihminen! Teillä ei ole olemassa pysyväisyyttä, ei lupausten pyhyyttä. Elämä on niin hyvä, niin täynnä suloutta, hempeyttä: se on kuin tyyni, kaunis järvi…