— Jossa kasvaa keltaisia kukkia, niinkö? katkasi setä.
— Kuin järvi, jatkoi Aleksander: — se on täynnä jotain salaperäistä, houkuttelevaa, se peittää itseensä niin paljon…
— Mutta, rakkahani.
— Miksi te, setä, ammennatte mutaa, miksi hajotatte ja hävitätte kaikki ilot, toiveet, hyvyydet… katsotte kaikkea niin mustalta puolelta?
— Minä katson oikealta puolelta — ja neuvon sinulle samaa: et tule hupsujen joukossa olemaan. Sinun käsityksesi mukaan on elämä hyvä maalla, jossa sitä ei tiedetä — siellä ei elä ihmisiä, vaan enkelejä: Sojeshalov'isi esimerkiksi on — pyhä ihminen, tätisi — kohoitettu, tunteellinen sielu, Sofia, luulen, samallainen hupsu kuin tätisi, ja vielä…
— Lopettakaa, setä! sanoi raivostunut Aleksander.
— Ja vielä semmoiset haaveksijat, kuin sinä: — nostavat nenänsä pitkin ilmaa, eiköhän jossain haise muuttumattomalle ystävyydelle ja rakkaudelle. Satannetta kertaa sanon: turhaan olet tullut…
— Hän rupeaa vakuuttamaan sulhasta, ettei ole muita rakastanut! puhui Aleksander melkein itsekseen.
— Sinä mätät vaan omiasi!
— Ei, minä olen vakuutettu, että hän antaa suoraan, jalolla avomielisyydellä hänelle minun kirjeeni ja…